Siirry pääsisältöön

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan.

Clarice Lispector: Passio. Teos 2014.

Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin.

Mistä Passio kertoo?

Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus.

Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilölle yhtäaikaa sekä kärsimysnäytelmä että valaistumistarina. Lispectorin teos yrittää käsitteellistä tämän kokemuksen käyttämällä sellaisia abstraktioita kuten Jumala, helvetti, moraali, inhimillinen, epäinhimillinen ja neutraali.  Joku voisi sanoa, että Passio kertoo hulluudesta. Kuulostaako sekavalta?
Niin on tarkoitus. Passio on kaunokirjallista mystiikkaa, outo sielunmessu. Mikä on sen lopputulos, oivallus ja synteesi, sitä en tietenkään tässä paljasta.

Lispectorin Passiota on verrattu muun muassa Franz Kafkan Muodonmuutokseen. Muuten verrokit ovat vähissä. En äkkiseltään keksi muita kaunokirjallisia teoksia, johon romaania voi verrata. Eräs muistelma tulee kyllä vahvasti mieleen, nimittäin Bernadette Robertsin The Experience of No-Self: A Contemplative Journey  (suom. Minuuden tuolle puolen, 2013).

Ulkoisesti Passiossa tapahtuu vähän ja sekin kaikki yhteen huoneeseen rajatussa miljöössä. On vain nainen ja valtava torakka. Nainen yrittää tappaa torakan, mutta päätyy syömään osan sitä. Kaikki muu tapahtuu naisen mielen sisällä.
 Passio on vaikea romaani. Se pyrkii kuvamaan jotain ei-kielellistettävää ja nondualistista. Vaikeaksi sitä ei tee mielestäni kuitenkaan niinkään aihe kuin Lispectorin pitkät ja polveilevat lauserakenteet. Tässä hypnoottisessa ja hurjassa monologissa on niin monta filosofista tasoa, että se kestää toisenkin lukukerran - jos vain lukijan pää kestää.
Todellisuus edeltää ääntä joka etsii sitä, mutta niin kuin maa edeltää puuta, niin kuin maailma edeltää ihmistä, niin kuin meri edeltää merinäköalaa, edeltää elämä rakkautta, ruumin aine ruumista, ja niin on myös kieli edeltävä jonain päivänä hiljaisuuden haltuun saamista.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Ota minut mukaan, Bea

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Like. 2016. Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki . Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.) Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä. Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa. No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole....