Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan.

Clarice Lispector: Passio. Teos 2014.

Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin.

Mistä Passio kertoo?

Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus.

Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilölle yhtäaikaa sekä kärsimysnäytelmä että valaistumistarina. Lispectorin teos yrittää käsitteellistä tämän kokemuksen käyttämällä sellaisia abstraktioita kuten Jumala, helvetti, moraali, inhimillinen, epäinhimillinen ja neutraali.  Joku voisi sanoa, että Passio kertoo hulluudesta. Kuulostaako sekavalta?
Niin on tarkoitus. Passio on kaunokirjallista mystiikkaa, outo sielunmessu. Mikä on sen lopputulos, oivallus ja synteesi, sitä en tietenkään tässä paljasta.

Lispectorin Passiota on verrattu muun muassa Franz Kafkan Muodonmuutokseen. Muuten verrokit ovat vähissä. En äkkiseltään keksi muita kaunokirjallisia teoksia, johon romaania voi verrata. Eräs muistelma tulee kyllä vahvasti mieleen, nimittäin Bernadette Robertsin The Experience of No-Self: A Contemplative Journey  (suom. Minuuden tuolle puolen, 2013).

Ulkoisesti Passiossa tapahtuu vähän ja sekin kaikki yhteen huoneeseen rajatussa miljöössä. On vain nainen ja valtava torakka. Nainen yrittää tappaa torakan, mutta päätyy syömään osan sitä. Kaikki muu tapahtuu naisen mielen sisällä.
 Passio on vaikea romaani. Se pyrkii kuvamaan jotain ei-kielellistettävää ja nondualistista. Vaikeaksi sitä ei tee mielestäni kuitenkaan niinkään aihe kuin Lispectorin pitkät ja polveilevat lauserakenteet. Tässä hypnoottisessa ja hurjassa monologissa on niin monta filosofista tasoa, että se kestää toisenkin lukukerran - jos vain lukijan pää kestää.

Todellisuus edeltää ääntä joka etsii sitä, mutta niin kuin maa edeltää puuta, niin kuin maailma edeltää ihmistä, niin kuin meri edeltää merinäköalaa, edeltää elämä rakkautta, ruumin aine ruumista, ja niin on myös kieli edeltävä jonain päivänä hiljaisuuden haltuun saamista.