A:N KIRJAT

Helsingin kirjamessujen 82-sivuinen katalooki kolahti postilaatikkoon torstaina. Oli sitä odotettukin. Minulle tapahtuma on vuoden toiseksi odotetuin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien jälkeen. Sastamalassa on tullut käytyä vuodesta 2000, ei tosin joka vuosi. Kirjamessut taisin löytää pari vuotta myöhemmin. Hesan messuja on järjestettykin vasta vuodesta 2000. Tarjonta on ylitsepursuavaa: 13 eri ohjelmalavaa 740 ohjelmaa ja yli 1100 esiintyjää, 63 kansainvälistä kirjailijavierasta 11 eri maasta.Listalla ei ole kustantajien ja muiden näytteilleasettajien omia ohjelmanumeroita.  Niitä en ole tohtinut vielä edes katsoa. Miten tällaisesta vyörytyksestä selviää? No. Uhmakkaasti kävin katalookin kimppuun. Kirjamessujen nettisivulla on näppärä ominaisuus, jonka avulla voi koota oman kalenterinsa ohjelmatarjonnasta. Melkoisen väännön jälkeen sain supistettua omaan kalenteriini 35 tuosta 740 ohjelmanumerosta. Vaan sehän ei riitä. Niiden kuunteluun menisi 17 tuntia.  Toinen karsintak

Mistä minua on hoidettu? Lääkkeistä, vihasta? Elämästä? Kiitos, yhteiskunta, kiitti vitusti. Juha Seppälä: Matka aurinkoon.Wsoy 2014. 259s. Onko ilmassa jotain tendenssinomaista? Tämä kysymys tuli ensimmäisenä mieleen saatuani käteen Juha Seppälän romaanin Matka aurinkoon . Väistämättä tulee mieleen Pertti Lassilan viime vuonna ilmestynyt loistelias teos Ihmisten asiat . Kaksi vanhenevaa miestä tutkii elämän suuria teemoja vanhan, yksinäisen naiskertojan kautta. Ydinteema on sama: eletyn elämän arvokkuus ja  merkityksellistäminen, kun elämä on loppusuoralla. Käsittelytapakin on sama sillä erotuksella että  Seppälän eksistentialismi ei jätä lukijalle ainoatakaan toivon takaporttia. Eräs kriitikko moitti Seppälän uutta romaania siitä, että se ottaa itsensä liian vakavasti. Ehkä niin. Teosta lukiessani tuntui välillä, että lukee kaunokirjalliseen muotoon puettua pamflettia. Romaanin henkilöhahmot edustavat enemmän yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin itseään. Heitä voi luo

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta

Pico Iyer: The Lady And the Monk. Four seasons in Kyoto, 338 s. Pico Iyerin kirjassa The Lady and The Monk oli yksi lause, jonka ääreen oli pysähdyttävä. Tämä:  "The whole idea of a teacher," "he said, blue hawk eyes flashing, "is to present a reflective mirror. Not a blank surface, really, but a screen, on which you have to confront yourself". Tästä on kyse teoksen rakkaustarinassa. Suojattua kotielämää viettävä perheellinen nainen Sachiko rakastuu englantilaiseen matkakirjailijaan. Pico Iyer on Sachikon toteutumattomien toiveiden ja unelmien peili. Hänen kauttaan Sachiko alkaa näkemään oman elämänsä rajat ja roolit. Senkin, että ne on mahdollista ylittää. Myös Sachiko on peili. Tosin ei sellainen peili, josta Pico Iyer näkee itsensä. Sachikosta heijastuu  kaikki se, mikä japanilaisuudessa on Iyerille eksoottista ja käsittämätöntä. Kirjassa on muitakin kohtia, joiden äärellä oli vetäistävä henkeä. Liian monta tässä arviossa käsiteltäväksi, itse as

Anneli Vainio: Eksyvä löytää. Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä. Kirjapaja 2014. 212s. Ystävät ja työ, tuttu maisema ja päivittäin toistuvat rutiinit luovat kehykset, joissa voimme elää mukavasti ja mitään kyseenalaistamatta. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että meitä itseämme ei kyseenalaisteta. Anneli Vainio pyrkii kirjassaan Eksyvä löytää sanomaan kaiken olennaisen matkustamisesta. Ei siinä mitään. Hän tekee sen melko hyvin. Tosin matkustamisen filosofiansa pureskelleille ja sisäistäneille Vainion kirja ei tarjoa kovin montaa uutta ajatusta. Suurempi harmi on se, ettei noiden ajatusten joukossa ole montaa sellaista, joista voisi olla edes eri mieltä, närkästyä. Nyökkäilemään kirja kyllä saa. Noin minäkin ajattelen! Juuri noin! Vainion tyyli on pikemminkin esittelevä ja pohtimaan herättelevä kuin kriittinen. Kahta hän sivaltaa ja senkin tekee lempeästi.Toinen on vapaasta nomadielämästä kirjoja kirjoittanut Päivi Kannisto. Hänen vapaan elämän filosofiaansa Vain