Siirry pääsisältöön

Romantikko rakastuu eksotiikkaan

Pico Iyer: The Lady And the Monk.
Four seasons in Kyoto, 338 s.


Pico Iyerin kirjassa The Lady and The Monk oli yksi lause, jonka ääreen oli pysähdyttävä. Tämä:

 "The whole idea of a teacher," "he said, blue hawk eyes flashing, "is to present a reflective mirror. Not a blank surface, really, but a screen, on which you have to confront yourself".

Tästä on kyse teoksen rakkaustarinassa. Suojattua kotielämää viettävä perheellinen nainen Sachiko rakastuu englantilaiseen matkakirjailijaan. Pico Iyer on Sachikon toteutumattomien toiveiden ja unelmien peili. Hänen kauttaan Sachiko alkaa näkemään oman elämänsä rajat ja roolit. Senkin, että ne on mahdollista ylittää.
Myös Sachiko on peili. Tosin ei sellainen peili, josta Pico Iyer näkee itsensä. Sachikosta heijastuu  kaikki se, mikä japanilaisuudessa on Iyerille eksoottista ja käsittämätöntä.

Kirjassa on muitakin kohtia, joiden äärellä oli vetäistävä henkeä. Liian monta tässä arviossa käsiteltäväksi, itse asiassa. The Lady and The Monk on huikaiseva matkakirja. Sellaisen siitä tekee kieli. Pico Iyer on romantikko parhaasta päästä. Lyyrisempää matkakirjaa kuin The Lady and The Monk en ole koskaan lukenut.
Ehkä tämä on kirjan ansio. Iyer näyttää, kuinka hienovireisen ja mutkikkaan kudelman intuitiivinen mieli voi luoda todellisuudesta.

The Lady and The Monk kuvaa paljon Ieyrin tapaamisia ja keskusteluja Sachikon kanssa. Luetaan runoja, vaelletaan kaduilla, aterioidaan, keskustellaan sanojen merkityksistä. Heidän tapansa katsoa ja ymmärtää maailmaa ovat perustaltaan erilaiset. Yhteistä kieltäkään ei oikein ole.

Oikeastaan tarina ei kerro rakkaudesta lainkaan, pikemminkin toiseudesta. Sachiko ja tarinan kertoja eivät ole rakastuneet niinkään toisiinsa kuin toiseuteen. Sachiko on sivistynyt ja lukenut, mutta viaton ja maailmaa näkemätön. Iyer on maailmanmatkaaja. Hän kirjoittaa näin:
Everyone falls in love with what he cannot begin to understand.
Iyer tietää jo kirjan alussa, että Japanissa hän on aina ulkopuolinen. Samalla maassa on tuttuutta.
Japan, besides, seemed the ideal site for such an exercise in solitude, not only because its polished courtesies kept the foreigner out as surely as its closed doors, but also because its social forms were as unfathomable to me, and as alien, as the woods round Walden Pond.
***
From afar, Japan felt like an unackknowledged home.

Pico Iyer tavoittaa kirjassaan monia kulttuurisia erityispiirteitä. Yksi niistä on äärimmilleen hygienisoitu ja harmonisoitu Japani, joka hioo särmät ja pyyhkäisee maton alle kaiken lian ja epätoivotun. Sen yhteiskunnallisiin  seurauksiin Iyer vain viittaa. Maata tuntevien huomio on kuitenkin helppo allekirjoittaa.
It was a shock to enter a stage where tempers were lost, things went wrong, the surface snapped. And if even I felt this, after only ten weeks in Japan, how much more unnerved must a Japanese be, suddenly propelled out of his cozy home and into a world of disruption and threat. Mother Japan prepared its children only, and ideally, for Japan.
Loppuun tärkeä toteamus. The Lady and The Monk on läpeensä romantisoitu kuvaus Japanista ja sijoittuu 80-luvulle. Iyerin kuvaamaa Japania enää ole, mm. naisen roolit ovat muuttuneet.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Mitä varten elät?

Koska nomadit ovat liikkumisen ammattilaisia, voiko heidän elämäntapansa opettaa jotain paikallaan asuville? Nomadien arki haastaa eräitä keskeisiä länsimaisten yhteiskuntien vaalimia arvoja: turvallisuushakuisuuden, suunnitelmallisuuuden ja jatkuvuuden sekä taloudellisen kasvun. -- Nomadit hämärtävät totuttuja rajoja: kodin ja ulkomaiden, nationalismin ja globalismin, sitoutumisen ja syrjäytymisen, työn ja vapaa-ajan. Päivi Kannisto: Elämäni nomadina. Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita. Atena 2012. 320 s. Päivi Kanniston teos Elämäni nomadina on lojunut lukemattomien kirjojen pinossani viime syksystä saakka. En ole viitsinyt/halunnut siihen tarttua. Kirjoittaja patsasteli kohtalaisen paljon julkisuudessa teoksen ilmestymisen aikoihin. Kuvittelin lehtijuttujen perusteella tietäväni mistä teoksessa on kyse. Taas yksi hyväosaisen laiskanpulskeaa elämää viettävän henkilökohtainen emansipaatiotarina, ei kiitos. Myös kirjan nimi antaa odottaa tilitystä. Ol...