Four seasons in Kyoto, 338 s.
Pico Iyerin kirjassa The Lady and The Monk oli yksi lause, jonka ääreen oli pysähdyttävä. Tämä:
"The whole idea of a teacher," "he said, blue hawk eyes flashing, "is to present a reflective mirror. Not a blank surface, really, but a screen, on which you have to confront yourself".
Tästä on kyse teoksen rakkaustarinassa. Suojattua kotielämää viettävä perheellinen nainen Sachiko rakastuu englantilaiseen matkakirjailijaan. Pico Iyer on Sachikon toteutumattomien toiveiden ja unelmien peili. Hänen kauttaan Sachiko alkaa näkemään oman elämänsä rajat ja roolit. Senkin, että ne on mahdollista ylittää.
Myös Sachiko on peili. Tosin ei sellainen peili, josta Pico Iyer näkee itsensä. Sachikosta heijastuu kaikki se, mikä japanilaisuudessa on Iyerille eksoottista ja käsittämätöntä.
Kirjassa on muitakin kohtia, joiden äärellä oli vetäistävä henkeä. Liian monta tässä arviossa käsiteltäväksi, itse asiassa. The Lady and The Monk on huikaiseva matkakirja. Sellaisen siitä tekee kieli. Pico Iyer on romantikko parhaasta päästä. Lyyrisempää matkakirjaa kuin The Lady and The Monk en ole koskaan lukenut.
Ehkä tämä on kirjan ansio. Iyer näyttää, kuinka hienovireisen ja mutkikkaan kudelman intuitiivinen mieli voi luoda todellisuudesta.
The Lady and The Monk kuvaa paljon Ieyrin tapaamisia ja keskusteluja Sachikon kanssa. Luetaan runoja, vaelletaan kaduilla, aterioidaan, keskustellaan sanojen merkityksistä. Heidän tapansa katsoa ja ymmärtää maailmaa ovat perustaltaan erilaiset. Yhteistä kieltäkään ei oikein ole.
Oikeastaan tarina ei kerro rakkaudesta lainkaan, pikemminkin toiseudesta. Sachiko ja tarinan kertoja eivät ole rakastuneet niinkään toisiinsa kuin toiseuteen. Sachiko on sivistynyt ja lukenut, mutta viaton ja maailmaa näkemätön. Iyer on maailmanmatkaaja. Hän kirjoittaa näin:
Everyone falls in love with what he cannot begin to understand.Iyer tietää jo kirjan alussa, että Japanissa hän on aina ulkopuolinen. Samalla maassa on tuttuutta.
Japan, besides, seemed the ideal site for such an exercise in solitude, not only because its polished courtesies kept the foreigner out as surely as its closed doors, but also because its social forms were as unfathomable to me, and as alien, as the woods round Walden Pond.***
From afar, Japan felt like an unackknowledged home.
Pico Iyer tavoittaa kirjassaan monia kulttuurisia erityispiirteitä. Yksi niistä on äärimmilleen hygienisoitu ja harmonisoitu Japani, joka hioo särmät ja pyyhkäisee maton alle kaiken lian ja epätoivotun. Sen yhteiskunnallisiin seurauksiin Iyer vain viittaa. Maata tuntevien huomio on kuitenkin helppo allekirjoittaa.
It was a shock to enter a stage where tempers were lost, things went wrong, the surface snapped. And if even I felt this, after only ten weeks in Japan, how much more unnerved must a Japanese be, suddenly propelled out of his cozy home and into a world of disruption and threat. Mother Japan prepared its children only, and ideally, for Japan.Loppuun tärkeä toteamus. The Lady and The Monk on läpeensä romantisoitu kuvaus Japanista ja sijoittuu 80-luvulle. Iyerin kuvaamaa Japania enää ole, mm. naisen roolit ovat muuttuneet.
Kommentit
Lähetä kommentti