Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki. Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.)
Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä.
Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa.
No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole. Niin kuin nyt palata takaisin syvän vaikutuksen tehneeseen kirjaan ja odottaa, että vaikuttuu toista kertaa aivan samalla tavalla. Suhde tekstiin on iäksi turmeltunut. Sen todettuaan minun kaltaiselleni lukijalle jää oikeastaan vain yksi vaihtoehto. Jatkaa uusien kirjojen etsimistä ja lukemista, odottaa samankaltaista lukukokemusta. Ehkä jokainen kirjoille elämänsä omistanut elää siinä toivossa, että vastaan tulee taas kirja, joka joka jää resonoimaan hänessä siten, että jotain on hetken toisin.
Mutta nyt. Pitäisikö kirjoittaa jokunen sana itse Uusman teoksestakin? Yritetään, vaikka lempikirjoista puhuminen tuntuu aina jotenkin henkilökohtaiselta. Ja toiseksi, kirjoista kirjoittava kamppailee aina sen tunteen kanssa, etteivät mitkään edes huolellisesti valitut sanat tee niille oikeutta, vaan että kirjoittamalla vain turmelee jotain. Näidenkin asianlaitojen uhalla jatkan -
Kerron tarinan raamit.
Bea Uusma aloittaa tarinansa kertomalla tylsistä juhlista, joissa itseään viihdyttääkseen tarttui summamutikassa kirjahyllyssä olleeseen kirjaan. Teos kertoi Andrée-nimisen tutkimusretkikunnan epäonnistuneesta retkestä Pohjoisnavalle. Retkikunnan jäänteet löydettiin 33 vuotta myöhemmin keskeltä Jäämerta. Se ei ollut paljon: pienen teltan repaleet, kolme luurankoa.
Uusma oli kuin noiduttu. Hän ryhtyi ratkomaan kysymystä, johon yksikään tutkija ei ollut vielä löytänyt vastausta: mitä retkikunnalle tapahtui. Tai lisättäköön edelliseen lauseen eräs sana: Hän ryhtyi selvittämään retkikunnan kohtaloa pakkomielteenomaisesti.
Siinä se. Teoksen alkuasetelma.
Tuosta alkuasetelmasta alkaa henkeäsalpaava tutkimusmatka, joka vie Uusman arkistoihin, museoihin, tutkimaan retkikunnan vainajien jäänteitä ja lopulta Jäämerelle paikkaan, jossa retkikunta kohtasi tuhonsa. Lopputulos on paljon enemmän kuin Andrée-retkikuntaa käsittelevä tietokirja. Se on tutkimus. Se on matkakertomus. Se on historiallinen dekkari. Se on päiväkirja. Se on rakkauskertomus. Se on häikäisevää kirjallisuutta, jossa soivat kauneus, tuho, kaipuu. Siinä soivat Bea Uusman ja André-retkikunnan jäsenten äänet, erikseen ja yhdessä. Kirjan viimeiset sivut ovat järisyttävät.
Ja nyt tullaan tärkeään kohtaan:
Uusma ei koskaan kerro omista motiiveistaan tai analysoi miksi hänellä on pakonomainen tarve selvittää noiden kolmen miehen kohtalo. Uusma ei kerro juuri mitään itsestään, vaikka matka on hänelle syvän henkilökohtainen. Älkää käsittäkö väärin. Uusman ei tarvitse, en lukijana edes odottanut sitä. Jokin voima häntä pakottaa. Tuo voima on tämän kirjan aiheista kaikkein tosin, ei Andrée-retkikunta, ei se mitä noille kolmelle miehelle tapahtui Valkosaarella 1897.
Yksi sitaatti:
Minä yritän seurata heitä. Minä tulen 113 vuotta liian myöhään.
Kommentit
Lähetä kommentti