Siirry pääsisältöön

Suussa verta ja hiekkaa vaan



Graig Childs: The Way Out. A True Story Of Ruin And Survival. Back Bay Books. 2004. 270s. 

Tässä lyhykäisyydessään Graig Childsin The Way Out: Kaksi raavasta miestä menee autiomaahan, jossa mikään ei kasva, tuuli ujeltaa ja vaaran paikkoja on siellä täällä. Selvitetään välejä ja menneisyyttä. 
Käydään syvälle käypää dialogia, kuten:
- Life moves.
- Go into the world. Find your place. Set roots. Die. 
Tämä ei ollut  tyhjentävä lainaus. Tosiasiassa teoksen teho ei synny siitä, että se yrittäisi tuputtaa lukijalle jotain viisasta. Se syntyy tarkasta maiseman havainnoinnista ja Childsin tarinaa kannattelevasta persoonasta. The Way Out on odysseia., jossa maisema ja minuus kietoutuvat. Se on kumppanuuden kuvaus, matkakertomus ja kertomus aikamiehen identiteettikriisistä. Levottomassa, paikkaansa hakevassa älyssä on aina jotain kiehtovaa.

Craig Childs kirjoittaa niin kuin eläisi  hiekan ja veren maku suussaan. Sellaista on myös teoksen teksti. Karheaa ja törkeän rehellistä, mutta myös lyyristä ja jollain tapaa miehistä. Turha kai tätä on peitellä. Ihailen Graig Childsia ja hänen havaintokykyään. Ihailen hänen intohimoaan ja vaistoaan. Ihailen hänen kykyään kertoa maisemiin kertomuksia, lukea maisemista kertomuksia, kykyä ulottaa nuo kertomukset itseensä, antaa niiden määrittää ja lopuksi mitätöidä itsensä, tai miten vaan.
 Here you are, my desert saint. I tip my head, a gesture of surrender. This is your world. I am only briefly alive in it.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Kirjasyksy alkaa aforismeilla

Markku Envall: Joka tähtiä tähystää. Wsoy 2014. No niin. Kirjasyksyn 2014 ensimmäinen teos on luettu, Markku Envallin aforismikokoelma Joka tähtiä tähystää . En voi väittää pitäväni erityisesti aforismeista. On olemassa parempaakin luettavaa kuin toisten valmiiksi pureskellut ajatukset. Runot, esimerkiksi. Huonoa aforismiahan ei voi naamioida. Se paljastuu heti latteaksi viisaudeksi. Sen sijaan huono runo ei kohdista katsetta itseensä. Se saa lukijan ensin epäilemään omaa tulkintakykyään, vasta sitten tekstiä. Ja sittenkin epävarmuus jää kalvamaan. Kiinnostavin aforistiikka tarpoo lähempänä runoutta kuin filosofiaa. Aforismin oivallus on kaikille tarjolla. Runo sysää vastuun tulkitsijalle. Omaa heikkouttani toki, että rakastan hämmennystä, mysteeriä ja vainoharhaa enemmän kuin selkeää puhetta. Markku Envallin kohdalla ei onneksi tarvitse pelätä, että kirjoittaja uppoaa latteiden viisauksien suohon, vaikka heikkojakin tekstejä kokoelmaan mahtuu. Envall on loistava aforisti...