Suussa verta ja hiekkaa vaan

Graig Childs: The Way Out. A True Story Of Ruin And Survival. Back Bay Books. 2004. 270s. 

Tässä lyhykäisyydessään Graig Childsin The Way Out: Kaksi raavasta miestä menee autiomaahan, jossa mikään ei kasva, tuuli ujeltaa ja vaaran paikkoja on siellä täällä. Selvitetään välejä ja menneisyyttä. 

Käydään syvälle käypää dialogia, kuten:

- Life moves.

- Go into the world. Find your place. Set roots. Die. 

Tämä ei ollut  tyhjentävä lainaus. Tosiasiassa teoksen teho ei synny siitä, että se yrittäisi tuputtaa lukijalle jotain viisasta. Se syntyy tarkasta maiseman havainnoinnista ja Childsin tarinaa kannattelevasta persoonasta. The Way Out on odysseia., jossa maisema ja minuus kietoutuvat. Se on kumppanuuden kuvaus, matkakertomus ja kertomus aikamiehen identiteettikriisistä. Levottomassa, paikkaansa hakevassa älyssä on aina jotain kiehtovaa.

Craig Childs kirjoittaa niin kuin eläisi  hiekan ja veren maku suussaan. Sellaista on myös teoksen teksti. Karheaa ja törkeän rehellistä, mutta myös lyyristä ja jollain tapaa miehistä. Turha kai tätä on peitellä. Ihailen Graig Childsia ja hänen havaintokykyään. Ihailen hänen intohimoaan ja vaistoaan. Ihailen hänen kykyään kertoa maisemiin kertomuksia, lukea maisemista kertomuksia, kykyä ulottaa nuo kertomukset itseensä, antaa niiden määrittää ja lopuksi mitätöidä itsensä, tai miten vaan.

 Here you are, my desert saint. I tip my head, a gesture of surrender. This is your world. I am only briefly alive in it.