Siirry pääsisältöön

Suussa verta ja hiekkaa vaan



Graig Childs: The Way Out. A True Story Of Ruin And Survival. Back Bay Books. 2004. 270s. 

Tässä lyhykäisyydessään Graig Childsin The Way Out: Kaksi raavasta miestä menee autiomaahan, jossa mikään ei kasva, tuuli ujeltaa ja vaaran paikkoja on siellä täällä. Selvitetään välejä ja menneisyyttä. 
Käydään syvälle käypää dialogia, kuten:
- Life moves.
- Go into the world. Find your place. Set roots. Die. 
Tämä ei ollut  tyhjentävä lainaus. Tosiasiassa teoksen teho ei synny siitä, että se yrittäisi tuputtaa lukijalle jotain viisasta. Se syntyy tarkasta maiseman havainnoinnista ja Childsin tarinaa kannattelevasta persoonasta. The Way Out on odysseia., jossa maisema ja minuus kietoutuvat. Se on kumppanuuden kuvaus, matkakertomus ja kertomus aikamiehen identiteettikriisistä. Levottomassa, paikkaansa hakevassa älyssä on aina jotain kiehtovaa.

Craig Childs kirjoittaa niin kuin eläisi  hiekan ja veren maku suussaan. Sellaista on myös teoksen teksti. Karheaa ja törkeän rehellistä, mutta myös lyyristä ja jollain tapaa miehistä. Turha kai tätä on peitellä. Ihailen Graig Childsia ja hänen havaintokykyään. Ihailen hänen intohimoaan ja vaistoaan. Ihailen hänen kykyään kertoa maisemiin kertomuksia, lukea maisemista kertomuksia, kykyä ulottaa nuo kertomukset itseensä, antaa niiden määrittää ja lopuksi mitätöidä itsensä, tai miten vaan.
 Here you are, my desert saint. I tip my head, a gesture of surrender. This is your world. I am only briefly alive in it.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Ota minut mukaan, Bea

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Like. 2016. Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki . Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.) Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä. Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa. No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole....