Siirry pääsisältöön

Retkipyöräilyn ilosanomaa sohvaperunoille ja muillekin

Iltapäivällä alkaa päivän kolmas pitkä nousu, joka on samalla koko matkan rajuin. Reilun viiden kilometrin kapuamiseen vierähtää tunti ja kolme varttia. --. Lähes jokaisesta vastaantulevasta autosta nousee peukalo pystyyn kannustukseksi. Alan oivaltaa, että nousu ei ehkä päätykään silmieni eteen avautuvaan näkymään vaan jatkuu vielä muutaman serpentiinimutkan etäämmälle.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan. Minerva 2009.

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa: Tuulen tiellä laavakenttien poikki. Minerva 2013.

Ensiksi henkilökohtainen anekdootti: Lähdin viime vuonna Helsingin kirjamessuille kuullakseni juoksija Jukka Viljasen ja retkipyöräilijä  Matti Rämön  esitelmät.

Istuin eturivissä Rämön esityksen ajan. Kasvoillani oli todennäköisesti sen verran leveä virne, että  Rämö katsoi myöhemmin iltapäivällä asiakseen tulla vaihtamaan kanssani muutaman sanan, kun osuimme samaan aikaan naulakolle. Hän tuli juttelemaan kuin vanhalle tutulle, vaikka emme ole ennen tavanneet. Samanlaisella mutkattomuudella on kirjoitettu Matti Rämön matkakirjat.

Matti Rämö on Ylen toimittaja, joka tekee vuosittain pitkän polkupyörämatkan. Ei ehkä mene pieleen veikata, että näistä matkoista on kehittynyt hänelle jonkinlainen elämää jäsentävä rituaali. Näistä "polkaisuistaan" kertovia kirjoja hän on kirjoittanut viisi. Olen lukenut kolme, joista jutun alussa mainitut kaksi tänä vuonna.

Matti Rämön tyyli kirjoittaa on erittäin yksityiskohtainen. Hän raportoi päivän tapahtumat kronologisesti ja hengästyttävän tarkasti. Se toimii yllättävän hyvin. Kirjoista jää fiilis, että olisi ollut itse reissuilla mukana. Tarkan havaintokyvyn lisäksi Rämöllä on käsittämätön muisti.Vai käyttääkö hän nauhuria muistiinpanojen tekemiseen?
Kirjailijana Rämö ei niinkään ole suuri filosofi kuin maanläheinen ja vilpitön elämän kokija. Hän ei edes yritä ottaa haltuunsa itseään suurempaa tilaa. Hän tarjoaa kokemuksensa ja havaintonsa sellaisina ne ovat, iloineen ja vitutuksineen.
Tosin samaan hengen vetoon täytyy sanoa, että Rämöä vituttaa harvoin. Vastoinkäymiset ja kamppailu nyt vaan kuuluvat retkipyöräilyn luonteeseen. Rengasrikot, vanteen hajoamiset, vastatuuli, vesisade, kaoottinen liikenne ja silloin tällöin yllättävät vatsataudit eivät saa Rämöä hermostumaan.

Jos joku kuvittelee tämänkaltaisen matkailun olevan helppoa, jääköön kotisohvalle lukemaan kirjoja. Aloitteleville pyöräilijöille ja miksei muillekin reissajille Matti Rämön kirjat käyvät hyvästä oppitunnista. Rämö tulee antaneeksi rutkasti käytännön vinkkejä pitkän pyörämatkan toteuttamiseen. Asennepuolella anti on tätäkin suurempi. Tekstistä paistavat läpi menestyneen matkantekijän ominaisuudet: joustavuus, sitkeys, optimismi ja hyvä valmistautuminen. Ja kuten asiansa oikein oivaltaneelle matkailijalle, Rämöllekin matkanteko olennaisempaa kuin perillepääsy.
Siinä on jotain ihmeen palkitsevaa, kun jokainen kilometri on saavutettu omalla hiellä.

Rämö mainitsee blogissaan, että Islanti-kirja on hänen toistaiseksi parhaansa. Tästä olen eri mieltä. Polkupyörällä Intiassa oli huikea. Islanti matkailumaana on upeimpia, siinä Rämö on ehdottomasti oikeassa.

Matti Rämön blogi Ylen nettisivuilla.
Lisää tietoa.
Rengasrikkoja Saharassa Ylen äänikirjana.

Rämön muut kirjat:
Polkupyörällä Intiassa - Lehmiä. jumalia ja maantiepölyä (2010)
Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä (2011)
Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (2012)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Ota minut mukaan, Bea

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Like. 2016. Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki . Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.) Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä. Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa. No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole....