Siirry pääsisältöön

Lukuhuiput 2012: romaanit

Listauksen aika.

Lukuvuoteni 2012 näytti tältä, pääpiirteissään: Löysin Haruki Murakamin ja ihastuin.  Luin lukemattomat Leena Krohnini ja päätin, että Krohn on tämä ja ainakin pari muuta läheistä galaksia  mukaan lukien maailmankaikkeuden toiseksi paras kirjailija. Ostin ison määrän Kindle-kirjoja, jotka ovat yhä lukematta. Sorruin pariin luokattoman huonoon teokseen, joiden nimet jätän mainitsematta. Kadehdin muutaman kotimaisen runoilijan taitoja elättelemättä toiveita, että minusta joskus tulisi puoliksikaan tai edes sinne päin yhtä hyvä. Pelastin uusiseelantilaisesta hostellista Piin elämän, Ishmaelin ja Molokain. En  lukenut Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. En lukenut yhtään Kalle Päätaloa, mikä tekee minusta isäni mielestä yhä ehkä sivistymättömän. Tunsin järjetöntä epätoivoa siitä, että elämä on liian lyhyt kaikkien hyvien kirjojen lukemiseen, ja noin yleensä ottaen kaikkeen muuhunkin.

Jep.

Luin viime vuonna jonkin verran enemmän tietokirjallisuutta kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ollut tarkoituksellista. Sanotaan sekin, että listallani ei ole kovin montaa tajunnan räjäyttänyttä romaania. Viiden kärki oli helppo valita, kymmenen olisi tuottanut tuskaa.

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos.

Tämä teos pääsi yllättämään puskan takaa. Tunnelma kolahti, ja tarinakin.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala.

Kieli häikäisee. Pienoisromaani tihkuu julmanhienoa lyriikkaa.

3. Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi.


Tämänkin teoksen kierrätin mukaani uusiseelantilaisesta hostellista. Ryhdyin lukemaan sitä Australiassa pienessä Katoomban kaupungissa. Istuin hostellin sängyllä nenä kiinni kirjassa. Vastapäisen punkan nuori mies vilkaisi kirjan kantta ja alkoi intoilla. Tyyppi paljastui Murakami-faniksi ja Kafka rannalla hänen suosikikseen. Yksissä tuumin ylistimme Murakamin ylivertaista ja ihailtavaa omituisuutta ja kirjojensa häröjä juonenkäänteitä.


4. Haruki Murakami: Norwegian Wood. Tammi.

Teemestarin kirjan ohella toinen romaani, jossa erityisesti tunnelma teki vaikutuksen. Supervangitseva teos.

5. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala.


Ei kai miehen ja kanin odysseiasta voi saada muuta kuin viihdyttävän tragikoomisen teoksen?


Jos kuutossija jaettaisiin, se kuuluisi Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:lle. Niin, ja jos vielä seiskasija, niin mainitsisin Olli Jalosen Karatollan. Listallehan kuuluvat automaattisesti myös 2012 lukemani Leena Krohnit, Pereat Mundus ja Unelmakuolema, mutta en viitsi niitä erikseen listata.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Kirjasyksy alkaa aforismeilla

Markku Envall: Joka tähtiä tähystää. Wsoy 2014. No niin. Kirjasyksyn 2014 ensimmäinen teos on luettu, Markku Envallin aforismikokoelma Joka tähtiä tähystää . En voi väittää pitäväni erityisesti aforismeista. On olemassa parempaakin luettavaa kuin toisten valmiiksi pureskellut ajatukset. Runot, esimerkiksi. Huonoa aforismiahan ei voi naamioida. Se paljastuu heti latteaksi viisaudeksi. Sen sijaan huono runo ei kohdista katsetta itseensä. Se saa lukijan ensin epäilemään omaa tulkintakykyään, vasta sitten tekstiä. Ja sittenkin epävarmuus jää kalvamaan. Kiinnostavin aforistiikka tarpoo lähempänä runoutta kuin filosofiaa. Aforismin oivallus on kaikille tarjolla. Runo sysää vastuun tulkitsijalle. Omaa heikkouttani toki, että rakastan hämmennystä, mysteeriä ja vainoharhaa enemmän kuin selkeää puhetta. Markku Envallin kohdalla ei onneksi tarvitse pelätä, että kirjoittaja uppoaa latteiden viisauksien suohon, vaikka heikkojakin tekstejä kokoelmaan mahtuu. Envall on loistava aforisti...