Tosielämä on tarua ihmeempää

Christer Boucht: Onnea etsimässä. Punaisesta Karjalasta Kaukoitään. Kirjayhtymä 1973. 306 s.

Stalinin lahja Karjalan suomensukuisille rakentajille (kuten monille muillekin) oli nääntymiskuolema jollain Siperian tai Keski-Aasian pakkotyömaalla ja nimetön joukkohauta, tai hyvällä tuurilla armeliaasti oitis kuula kalloon. Niin kävi isosedälleni ja niin oli vähällä käydä Christer Bouchtin teoksen Onnea etsimässä henkilöille.


Suomalaisten kokemuksista Stalinin vainoissa on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, vähän kuitenkin  amerikansuomalaisten näkökulmasta. Siksi en epäröinyt, kun tämä opus tuli vastaan Helsingin viimesyksyisillä kirjamessuilla.
Teos kertoo Kanadan Vancouverista Petroskoihin muuttaneen Strengin pariskunnan tarinan. Myös Strengit saivat liikkeelle lama ja amerikansuomalaisten parissa levinnyt puna-aate. Kaikkiaan kuutisentuhatta suomalaista lähti Neuvostoliittoon sosialistisen unelman perässä. 

Vaikka idealismi uudessa maassa karisi kaikilta siirtolaisilta yleensä nopeasti, Eino ja Aino Streng saivat elämän Karjalassa kuitenkin kohtuulliseen malliin ennen vainojen alkamista.

Strengit pelasti se, että he älysivät paeta ajoissa. Tie vei ensin Amur-joen varrelle kauas itään. Sieltä he siirtyivät Kaukasukselle Kaspianmeren tuntumaan, nykyisen Georgian paikkeille. Toinen maailmansota ja saksalaisten tulo kylään avasi pariskunnalle ja heidän tyttärelleen tien Saksaan. Sieltä he matkasivat Ruotsin kautta Suomeen.
Pako tuli synnyinmaastakin, sillä Strengejä uhkasi karkotus takaisin Venäjälle. He pakenivat Ruotsin kautta Kanadaan. Lähdöstä oli kulunut 17 vuotta.

***

Teoksen kuvitusta. Suomalainen kirvesmiesprikaati Kontupohjassa 1935.

Olen lukenut läjäpäin tämänkaltaisia selviytymistarinoita. Ihmisten sitkeys ja selviytymiskyky kiehtovat. Myös Bouchtin tarinassa elämän eväät raavitaan kasaan vähistä värkeistä joutavia nurkumatta. Yhteisöllinen avunanto ja kekseliäisyys ovat arvossaan.

Onnea etsimässä on kerrottu Aini Strengin näkökulmasta. Boucht on kohtuullisen hyvä kertoja. Silminnäkijäkuvauksista teos eroaa siinä, että näkökulma on enimmäkseen valoisa ja tarinaan on ripoteltu huumoriakin. Omaelämäkerralliset vainokuvaukset ovat synkempiä.

On vaikea sanoa, onko Onnea etsimässä enemmän kaunokirjallinen vai biografinen teos. Minua se hieman häiritsi. Tarina antaa kuitenkin todentuntuisen kuvan amerikansiirtolaisten oloista Neuvosto-Karjalassa. Tarinan sekaan on ripoteltu artikkeleita Työmies- ja Punainen Karjala -lehdistä. Lisäksi teos on höystetty muutamin valokuvin.

Tämänkaltaisia tarinoita on kerrottu maailman sivu, vain paikka ja konteksti vaihtelevat.  Elinolojen ahtaus ja toive laveammasta leivästä ajaa ihmisiä maailman eri kolkissa liikkeelle. Osa suistuu ojasta allikkoon. Osa jää henkiin ja päätyy kertomaan tarinansa. Fabio Kedan tänä syksyllä ilmestynyt Krokotiilimeri tulee ensimmäisenä mieleen.

***

Ps. En tiedä, miten ja missäpäin Karjalaa vainoissa kuolleen Eetvi-isosetäni (s. 1898) elämä päättyi. Mayme Sevanderin julkaisemista nimilistoista Eetviä ei löydy, kuten ei muistakaan käsiini saamista puhdistettujen listoista. Etsintä jatkuu.