Onko tämä vuoden paras kirja?

Sei, päässäni raksuttaa hetken, ennen kuin ymmärrän ajatuksen kokonaan. Sinusta ei ole tietämäni mukaan kirjoitettu länsimaisilla kielillä yhtäkään kirjaa. Kukaan ei ole kirjoittanut kirjaa, jonka pääaiheena olisi Heian-kaudella elänyt hovinainen nimeltä Sei Shonagon. Suoniani kylmää.
Sei, sanoitko jotain?

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s.

No jo on kirjalla nimi, ajattelin nähtyäni Mia Kankimäen teoksen. Onneksi kuitenkin tartuin siihen. Kirja on loistava. Sitä voisi kuorruttaa  muutamalla muullakin ylisanalla kuten ainutlaatuinen. Jokainen kehusana on oikeutettu, sillä Kankimäen kirjan kaltaista ei kotimaan kirjamarkkinoilla ole aikoihin nähty. Todisteeksi kelvaatkon vaikka se, että teosta on mahdoton asettaa mihinkään genreen. Se on matkakertomus, tutkimus, biografia ja ennen kaikkea paljon muuta.

Mikä kirjasta tekee ainutlaatuisen? Kaksi asiaa: aihe ja lähestymistapa.


Teos käsittelee Japanin Heian-kaudella 900-luvulla elänyttä hovinaista ja runoilijaa Sei Shonagonia. Jälkimaailma muistaa hänet hovin elämää kuvaavasta Tyynynaluskirjastaan, ja muustakin. Kankimäki kirjoittaa:

Sei, silloin harvoin kuin sinut mainitaan, törmään yhä uudelleen näihin puolihuolimattomasti heitettyihin määreisiin: että olit teräväkielinen, itseäsi täynnä oleva ämmä, joka kulki ympäriinsä harrastamassa seksiä ja julistamassa kriittisiä mielipiteitään. Olen puolestasi vähän loukkaantunut, enkä oikein edes tunnista sinua näistä kuvauksista.

  
Kankimäki on rohkea. Shonagonia tutkiakseen Kankimäki jätti päivätyönsä kustantamossa. Hän teki kaksi kolmen kuukauden matkaa Japaniin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeamminon eräänlainen tutkimuspäiväkirja, jossa Kankimäki raportoi työnsä edistymistä. Mukana ovat ilot, surut ja vitutukset.
Kankimäki suhtautuu hovinaiseen häpeämättömän ja ihastuttavan henkilökohtaisesti. Tämä on teoksen juju. Shonagon ei ole tutkimuskohde vaan sielunsukulainen. Kirjoittaja muun muassa puhuttelee Seitä suoraan. Lukijalta se vaatii totuttelua. Joitakin se ehkä ärsyttää.

Kirjoittaja laittaa persoonallisuutensa peliin jäljittäessään Shonagonin vaiheita. 900-luvun hovinaisen ja 2000-luvun kustannustoimittajan elämät ja tekstit nivoutuvat ja peilautuvat. Syntyvä kuva on kiehtova ja syvenee loppua kohden. Sein tarinasta tulee Kankimäen tarina.

Kun ylleni pujotetaan toinen kimono tajuan miksi. Siksi, Sei, että sinun loppusi liittyy minun loppuuni. Kun katson meitä kahta peilissä, tajuan, että sinä olet minä olen sinä. Kyllä, haluan tietää, mitä naimattomalle, nelikymppiselle naiselle tässä maailmassa tapahtuu, jos hän jättää elämänsä sellaisena kuin sen tuntee.

Täydet tyylipisteet Kankimäelle. On omaperäistä reflektoida omaa elämäänsä yli tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen kautta.

En tunne Sei Shonagon-tutkimusta, mutta uskon Kankimäen myös onnistuvan paljastamaan jotain uutta Shonagonin elämästä. Ainakin spekulaatiot ovat kiehtovia.

Teos on samalla henkilökohtainen tilitys siitä, miksi maa vetää kirjoittajaa puoleensa. Kankimäki kirjoittaa paljon Japanista, sen historiasta ja nykypäivästä. Hän paljastaa japanilaisen estetiikan elämäntunnon. Sitä kuvaa termi mono no aware. Täsmällistä suomennosta sille ei ole. Kyse on korostuneesta tietoisuudesta katoavaisuudesta ja kauneudesta. Näin sanoo eräs Kankimäen siteeraama munkki -

Why is it all so beautiful this fake dream this craziness why?