Oman elämänsä sivuhenkilö

Juha Seppälä, Takla Makan. Kaksi kertomusta. Wsoy 2010.148 s.

Jylhää, kirkasta ja ajatonta. Näin on kirjoitettu Juha Seppälän teoksen, kaksi novellia sisältävän Takla Makanin takakanteen. Jep. Näin koukutetaan kaltaiseni lukija, joka himoaa totuuksiksi naamioituja pieniä, vakavahenkisiä lauselmia.
Tarinakin koukuttaa, ensimmäiseltä sivulta.

Mikä on Takla Makan? Se tulee ilmi sivulta 13. Autiomaa, jonne voi mennä, mutta josta ei pääse pois, yksi elämälle vihamielisimmistä paikoista maapallolla, Seppälä kirjoittaa.
Jykevää symboliikkaa, kieltämättä.
Niin jykevä on teoksen nimikkonovellikin, että omistan tämän blogikirjoituksen sille.

Takla Makanissa tehdään vertauskuvallista matkaa. Sitä tehdään maailmasta poispäin. Novellin vanheneva mies sairastaa syöpää. Vaimo jättää. Mies muuttaa sattumanvaraisesti valitsemaansa maaseutukaupunkiin.

Kun tulin perille, tajusin että pitemmälle en tätä tietä enää pääsisi, mutta olin silti matkalla jotakin kohti. Ehkä en tullut aloittamaan mitään, vaan saattamaan päätökseen jotain, itseni.

Mikään ei ole henkilökohtaista, ei edes elämä. Takla Makanin päähenkilö on sivullinen.  Näitä oman elämänsä sivuhenkilöitä, puolittain eläjiä, varjokuvia, ikuisesti täyttymättömiä kirjallisuudessa (kuten tosielämässä) toki riittää. Takla Makanin päähenkilön sivullisuus ei ole epäonnea tai rohkeuden puutetta. Se on erillisyyttä. Häneltä puuttuu syvä yhteys itseen ja toisiin ihmisiin, häneltä puuttuu rakkaus.

Vaikka ihmiset ovat yli kuusikymmenvuotiaita ja vaikka heillä on kolme lasta ja neljä lastenlasta, he saattavat katsoa toisiaan rakkautta, vihaa tai kipua tuntematta.

Työ ei ollut koskaan ollut suuri ja vakava asia, se oli arkinen positio, kolo jossa kyyhötin elämäni pitkät vuosikymmenet.

Takla Makanin päähenkilön kuolemanvietissä ei ole intentiota, pyrkimystä. Se on silkkaa väsymystä, yhdentekevyydelle antautumista, maailmasta, merkityksistä ja identiteetistä luopumista. Novellin päähenkilölle inhimillinen tietoisuus on hetken tempoileva, merkityksetön sattuma.

Mitä oli elinaikani vuorten, jokien, ikuisuuden ajan rinnalla.

Tällainen tietoisuuden painolasti on kauhea. Siitä vapauttaa vain illuusio, valhe. Tai muisto. Takla Makan ei kerro vain yhteyden puutteesta vaan myös sen löytämisestä. Vitaalisuutensa menettämässä oleva päähenkilö löytää vielä kosketuksen toiseen ihmiseen. Hän palaa kaiken elämänvoiman alkulähteelle, seksuaaliviettiin. Hän rakastelee itseään kymmeniä vuosia nuoremman naisen kanssa.
Hetken elämä kohisee, mutta lahja on kipeä. Se muistuttaa siitä, mitä kerran oli.

Onko Takla Makan ankea teos?  Kysymys on epäolennainen. Juha Seppälän teos on mitä hienointa kotimaista kaunokirjallisuutta. Sitä paitsi tiedän mihin Seppälä pyrkii. Hän koittaa sanan voimin moukaroida  inhimillisen tunteen, murheen, ekstaasin, välinpitämättömyydenkin, atomeiksi, fysiikan partikkeleiksi.  Löytääkö lukija sellaisesta surullista hurmioitumista vai outoa lohtua? En tiedä, ehkä molempia.