Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s.
Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö...
Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan.
Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan.
Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan.
Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Joncour lähtee "maailman ääriin" ostamaan silkkiperhosen munia. Maailman ääri on Japani, joka on juuri avautunut ulkomaisille kauppiaille.
Tapahtuu jotain. Hervé Joncour kohtaa teehuoneella naisen katseen.
Proosallisen sentimentaalista ja yksinkertaista, kyllä. Onneksi Baricco kuitenkin on kirjallinen nero. Hän paljastaa sen toki jo teoksen ensimmäisellä sivulla. Nyansseja ymmärtämättömille lukijoille se valkenee viimeistään teoksen ratkaisevimmassa kohtauksessa.
Siinä juodaan teetä ja vaihdetaan muutama katse.
Kohtaus teehuoneella on kaunokirjallisen minimalismin malliesimerkki. Mitään ei tapahdu. Kaikki tapahtuu. Kun eimitään-kaikki on tapahtunut, mikään ei ole ennallaan. Tarinan päähenkilö on naisen katseen merkitsemä mies. Vai pitää ehkä sanoa: oman katseensa kahlitsema. Tietenkään hänellä ei ole vaihtoehtoa. Hervé Joncourin on palattava Japaniin.
Alessandro Bariccon typistetyssä ja toistoa hyödyntävässä kerronnassa on hiljaista voimaa. Kaikki tunne, intensiteetti, on ladattu sanomattomaan. Silkki on kuin luonnos. Se jättää aukkoja mutta tavoittaa olennaisen. Tulee mieleen silkille maalattava sumi-e, japanilainen tussimaalaustekniikka. Sen mestarit eivät jäljennä kohdettaan vaan pyrkivat tallentamaan kuvattavansa olemuksen muutamin siveltimen vedoin.
Tiiviydessään, täsmällisyydessään ja tarkasti ripotelluissa lyyrisissä kuvissaan Silkki muistuttaa runoa.
Italialaiskirjailijan pienoisromaanissa on selittämätöntä ja vähäeleistä traagisuutta. Sellaisista tuppaa kasvamaan kokoaan suurempia kertomuksia. Silkissä on reilut sata sivua. Siinä voisi olla viisisataa. Silkki on rakkausromaani, mutta ei millään muotoa perinteinen.Teos hahmottelee niitä aukkoja todellisuudessa, joihin ihminen ripustaa toivonsa, kaipuunsa ja intohimonsa. Se valaisee niitä pintoja, joissa ihmisen sisäinen todellisuus ja ulkoinen, yhteinen jaettu todellisuus limittyvät ja jäävät limittymättä.
Onko teoksen loppu onnellinen? Tietenkään en spoilaa. Sen sanon, että Baricco osaa myös yllättää.
Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö...
Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan.
Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan.
Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan.
Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Joncour lähtee "maailman ääriin" ostamaan silkkiperhosen munia. Maailman ääri on Japani, joka on juuri avautunut ulkomaisille kauppiaille.
Tapahtuu jotain. Hervé Joncour kohtaa teehuoneella naisen katseen.
Proosallisen sentimentaalista ja yksinkertaista, kyllä. Onneksi Baricco kuitenkin on kirjallinen nero. Hän paljastaa sen toki jo teoksen ensimmäisellä sivulla. Nyansseja ymmärtämättömille lukijoille se valkenee viimeistään teoksen ratkaisevimmassa kohtauksessa.
Siinä juodaan teetä ja vaihdetaan muutama katse.
Kohtaus teehuoneella on kaunokirjallisen minimalismin malliesimerkki. Mitään ei tapahdu. Kaikki tapahtuu. Kun eimitään-kaikki on tapahtunut, mikään ei ole ennallaan. Tarinan päähenkilö on naisen katseen merkitsemä mies. Vai pitää ehkä sanoa: oman katseensa kahlitsema. Tietenkään hänellä ei ole vaihtoehtoa. Hervé Joncourin on palattava Japaniin.
Alessandro Bariccon typistetyssä ja toistoa hyödyntävässä kerronnassa on hiljaista voimaa. Kaikki tunne, intensiteetti, on ladattu sanomattomaan. Silkki on kuin luonnos. Se jättää aukkoja mutta tavoittaa olennaisen. Tulee mieleen silkille maalattava sumi-e, japanilainen tussimaalaustekniikka. Sen mestarit eivät jäljennä kohdettaan vaan pyrkivat tallentamaan kuvattavansa olemuksen muutamin siveltimen vedoin.
Tiiviydessään, täsmällisyydessään ja tarkasti ripotelluissa lyyrisissä kuvissaan Silkki muistuttaa runoa.
Italialaiskirjailijan pienoisromaanissa on selittämätöntä ja vähäeleistä traagisuutta. Sellaisista tuppaa kasvamaan kokoaan suurempia kertomuksia. Silkissä on reilut sata sivua. Siinä voisi olla viisisataa. Silkki on rakkausromaani, mutta ei millään muotoa perinteinen.Teos hahmottelee niitä aukkoja todellisuudessa, joihin ihminen ripustaa toivonsa, kaipuunsa ja intohimonsa. Se valaisee niitä pintoja, joissa ihmisen sisäinen todellisuus ja ulkoinen, yhteinen jaettu todellisuus limittyvät ja jäävät limittymättä.
Onko teoksen loppu onnellinen? Tietenkään en spoilaa. Sen sanon, että Baricco osaa myös yllättää.
Kommentit
Lähetä kommentti