Siirry pääsisältöön

Huumorin ja väkivallan veitsenterällä


 
Yoshihiro Tatsumi: Good-bye and other stories. (Drawn And Quartely 2012. 202s.)

Yoshihiro Tatsumi: The Push Man and other stories
(Drawn And Quartely 2012. 204s.)

Jos blogillani olisi lukijoita, niin pahoittelisin, että jaarittelen taas japanilaisesta kirjallisuudesta. Tai tällä kertaa sarjakuvasta, itse asiassa. Vaan ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei kuvaa urbaanin elämän ahtaisiin nurkkiin ajettuja ihmisiä osuvammin kuin  japanilaisen sarjakuvan suurimpiin nimiin lukeutuva Yoshihiro Tatsumi.

Tatsumin henkilöhahmot ovat lähes kaikki raskasta ja aliarvostettua työtä tekeviä miehiä. He ovat väliinputoajia, sivullisia ja aina yksinäisiä, aina alistettuja ja osaansa pakotettuja.  Tarinat paljastavat heidän yksityisen, salatun ja usein pimeän tai häpeällisen puolensa.

Yoshihiro Tatsumin kertomukset muistuttavat parhaita kaunokirjallisuuden novelleja. Ne ovat kulmikkaita, illuusiottomia, älykkäitä ja täynnä lukijan oivalluskykyyn nojaavia nyansseja ja ristiriitoja. Mikä tärkeintä, ne jäävät mielen pohjalle pitkäksi aikaa.

Good-bye sisältää yhdeksän tarinaa ja The Push Man viisitoista. Jos pitäisi suositella näistä toista, valintani kallistuu The Push Maniin. Näissä tarinoissa Tatsumin ominaislaatu pääsee parhaiten esille. Good-Byen tarinat ovat pidempiä ja monitulkintaisempia. (Hiroshiman tuhosta kertovan avaustarinan Hell täytyy muuten olla sarjakuvahistorian parhaita pieniä moraalitutkielmia).

Tatsumin sarjakuvia lukee lähes varpaillaan, sillä milloin tahansa tarinoiden näennäisen tyyni pinta rikkoutuu. Tukahdutettu ja patoutunut ryöpsähtää esiin absurdilla, usein tuhoavalla tavalla.
 Esimerkiksi näin: Petetyksi tullut mies ostaa piranhoja lemmikikseen ja survoo katalan ja tunteettoman vaimonsa käden akvaarioon.

Tarinat pelaavat tämänkaltaisilla murtumakohdilla. Usein huumorin, väkivallan ja yllätyksellisyyden veitsenterä leikkaa terävästi ja niin nopeasti, että lukija ei tiedä, pitäisikö ensin hämmentyä, huvittua vai kauhistua.


Vaikka Tatsumin tarinoilla on usein tuhoisa loppu, henkilöhahmot eivät ole pahoja. He ovat kohtalon kolhimia, väärin ymmärrettyjä ja heidät kuvataan useimmiten siten, että lukijalle jää vain sääli tai sympatia. Tämä siksi, ettei Tatsumi tutki pahuutta. Hänen tarinansa pohtivat vaihtoehdottomuutta, ihmisen haavoittuvuutta ja modernin elämän järjettömyyttä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta

Taiteilijuuden kirous

- Taide on onnistunutta vain jos siihen laittaa osan itseään. Siksi se on niin vaikeaa. Laulaminenkin. Oletko sinä onnellinen? - Jos olisin, en ehkä enää maalaisi. - Uskotko, että taiteilijuudesta on mahdollista parantua? Albert huokasi. - Se on kuin kirous. Minä en valinnut sitä. Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 479 sivua. Onko koskaan kirjoittu yhtä paljon elämäkerrallista fiktiota kuin nyt? Epäilen. Tarvitsee vain vilkaista kustantajien listoja. 2000-luvun kirjallisista suuntauksista elämäkerralliset romaanit pistävät silmään runsaslukuisina. Ymmärrän viehätyksen.  Fiktion avulla voi täyttää aukot, joihin  elämäkerrallinen kirjoittaminen ei yllä - toiveiden, pelkojen ja salattujen halujen täplittämän yksityisen psykologisen maiseman. Vastenmielisyydenkin niitä kohtaan ymmärrän. Miksi retostella edesmenneen elämällä? Kuolleet eivät voi puolustautua. Lukija on kirjailijan moraalin ja hyvän maun armoilla. Venla Hiidensalon Albert Edelfeltistä kertova romaani S

Tosielämä on tarua ihmeempää

Christer Boucht: Onnea etsimässä. Punaisesta Karjalasta Kaukoitään. Kirjayhtymä 1973. 306 s. Stalinin lahja Karjalan suomensukuisille rakentajille (kuten monille muillekin) oli nääntymiskuolema jollain Siperian tai Keski-Aasian pakkotyömaalla ja nimetön joukkohauta, tai hyvällä tuurilla armeliaasti oitis kuula kalloon. Niin kävi isosedälleni ja niin oli vähällä käydä Christer Bouchtin teoksen Onnea etsimässä henkilöille. Suomalaisten kokemuksista Stalinin vainoissa on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, vähän kuitenkin  amerikansuomalaisten näkökulmasta. Siksi en epäröinyt, kun tämä opus tuli vastaan Helsingin viimesyksyisillä kirjamessuilla. Teos kertoo Kanadan Vancouverista Petroskoihin muuttaneen Strengin pariskunnan tarinan. Myös Strengit saivat liikkeelle lama ja amerikansuomalaisten parissa levinnyt puna-aate. Kaikkiaan kuutisentuhatta suomalaista lähti Neuvostoliittoon sosialistisen unelman perässä.  Vaikka idealismi uudessa maassa karisi kaikilta siirtolaisilt