Ihminen on ihmiselle susi

-- Minun on kerrottava siitä tapahtumasarjasta, joka päättyi Ereigniesiin. Kuvitelkaa jousen jänne, joka kiristyy tunti tunnilta vähän lisää. Kuvitelkaa se, niin saatte jonkinlaisen käsityksen niistä viikoista, jotka edelsivät Ereigniesiä, koska sinä aikana koko kylä jännittyi kuin jousi, tietämättä minkä nuolen se ampuisi, tai mikä olisi todellinen maali.

Philippe Claudel: Varjojen raportti. Otava 2009.


Tuskin mikään romaani on vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti kuin Philippe Claudelin Varjojen raportti. Kaunokirjallisilta ansioiltaan romaani ei ehkä ole ansiokkain lukemani, vaikka hyvin, hyvin korkealle listalla asettuukin. Romaani teki jotain muuta.
Se sai  horjahtamaan. Kyse ei ollut mistään niiskutuksesta vaan kyynelten tyrskystä, josta ei ollut tulla loppua.

Olen lukenut Varjojen raportin kahdesti. Senkin jälkeen olen palannut sen pariin uudelleen ja uudelleen. Olen kääntänyt sivuja ja vaatinut vastausta. Mitä tapahtui? Millä konstilla kirjailija pääsi iskemään sanan säilän tälläisen paksunahkaisen lukijan suojakerrosten läpi?  Lankesinko halpahintaiseen sentimentalismiin?
Perusteellinenkaan analyysi tuskin pystyy avamaan tuota lukukokemusta. En edes yritä, mutta haluan silti kirjoittaa romaanista. Sitä paitsi minulla on epäilykseni. Romaani loukkasi jotain perusolettamustani totuudella, jota en halunnut tietää. Sellaisille romaaneille ei voi antaa anteeksi, siksi niitä on pakko rakastaa.

Muutama sana teoksesta:

Varjojen raportti on runollinen tavalla, jota ei voi paeta. Philippe Claudel valjastaa lyyrisen kielen kertomaan barbariasta. Brutaaliuden ja kauneuden vastakkainasettelun edessä lukija on mykkä, aseita vailla.
Tarina on universaali, mutta kertojanääni tekee siitä intiimin ja henkilökohtaisen. Ikään kuin joku hengittäisi lukijan iholle ja uskoisi salaisuuksiaan. Silloin on täytyy kuunnella. Salaisuuksilta ei voi ummistaa korviaan.
Varjojen raportti on aikuisten satu. Siinä rakkaus on syvää ja uskollista, julmuus ja pelko vailla logiikkaa ja pohjaa. Vaikka viittaukset toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin ovat selvät, historiallinen aika ja maantieteellinen paikka on romaanista häivytetty. Tarinassa on outoa tuttuutta. Ennen kaikkea siinä on arkkityyppistä tehoa.
Cladel tutkii, kuinka muukalaisviha ja pelko syntyvät. Hän tutkii, miten ihminen selviää traumasta. Hän tutkii yksilön osallisuutta ja osattomuutta historian kulkuun, kauhua ja sitä voimaa, joka suojelee tarpeeksi vahvoja murskaantumasta. Ellei ole kyse onnesta, voi sitä ehkä kutsua rakkaudeksi.

Romaania lukiessa tulee aina mieleen kohtaus elokuvasta The Pianist.
Siinä SS-sotilas saa natsivainoojia pakoilleen pianistin kiinni autiosta talosta. Sotilas komentaa nälästä kuihtuneen ja ruokkoamattoman ihmisraunion soittamaan pianoa.
Pianisti hieroo kylmettyneitä käsiään. Sotilaan hattu ja mantteli ovat pianon päällä. Hän on nuori, komea ja vakavailmeinen. Kasvoilla ei ole kärsimyksen jättämiä merkkejä, ei huolen uurteita. Pianisti asettaa sormensa varovasti koskettimille ja ryhtyy soittamaan Chopinin balladia.
Yli neljä minuuttia pitkän kohtauksen aikana ei vaihdeta sanaakaan. Hengitys huuruaa. Kuunvalo tulvii hämärään huoneeseen ikkunasta. Fokus siirtyy kahdesta henkilöhahmosta musiikkiin. Vain sävelet ovat.
Välillä kuva siirtyy ulos. Toinen sotilas seisoo auton edessä tuhotussa, rojun peittämässä kaupungissa. Kappaleen intensiteetti, tunnelma, tempo muuttuu. Kamera zoomaa keskittyneenä pianon soittoa kuuntelevan sotilaan kasvoihin. Huoneen täyttävä musiikki on kuin viesti toisesta maailmasta.

Musiikki soi, soi, soi. Silloin nuoren SS-sotilaan rikos - heidän kaikkien rikoksensa - kauhea syvyys paljastuu.