Anja Snellman: Antautuminen. Wsoy 2015. 325 s.
En ole varma, mitä ajatella Anja Snellmanin tänä syksynä ilmestyneestä, erityisherkkyydestä kertovasta romaanista Antautuminen. Listaan hyvät ja huonot puolet. Aloitetaan kuitenkin muutamalla huomiolla.
Antautuminen on puheenaiheromaani. Sen aihe on helposti lähestyttävä, inhimillinen ja kaiken lisäksi muodikas - vai pitääkö pikemminkinkin sanoa - ajankohtainen? Yhdysvaltalaisen Elaine Aaronin lanseeraama erityisherkkyys-termi on levinnyt kiitettävää tahtia Suomessakin.
Romaani vetoaa kirjoista netissä eniten keskustelevaan ryhmään, 30-50-vuotiaisiin naisiin. Kirjablogeissa romaani on herättänyt melko runsaasti keskustelua. Kiinnostavaa on se, että Snellman on osallistunut tähän keskusteluun itsekin.
Puheenaiheromaani Antautuminen on siksikin, että romaanin suurin täky tuntuu olevan sen aihe, ei kaunokirjallinen ominaislaatu.
Jälkimmäistä haluan kuitenkin pohtia. Vaatii nimittäin paljon hyvää tahtoa sanoa Antautumista hyväksi kaunokirjallisuudeksi. Se ei toki tarkoita sitä, ettei romaani ole lukemisen arvoinen tai ettei sillä ole muita ansioita.
Antautuminen on autofiktiota. Snellman riisuu kaunokirjalliset naamiot ja kirjoittaa itsestään. Hän pyrkii ymmärtämään menneisyyttään ja kokemuksiaan. Tuota kokemista leimaa ulkopuolisuuden tunne. Romaanin kolmellasadalla sivulla tämä tunne tuodaan perusteellisesti esiin.
Ylenmääräinen herkkyys eristää kertojaminän toisista ihmisistä. Romaanin Anja ajautuu erilleen ystävistään ja sitten perheestään. Hän saa milloin oudon, milloin ujon tai hankalan, vaikeasti käsitettävän ihmisen maineen.
Ristivalotus julkisuuden kirjailijapersoonaan on kiinnostava. Tuollaisiako sisäisiä kamppailujako suorasanaisena ja rohkeana televisiopersoonana tunnettu Snellman on käynyt?
Sitten romaanin ansioon. Vaatii hieman ponnisteluja päästä kirjan ilmeisen Anja-tason ohi, mutta kannattaa yrittää. Antautumista ja Snellmanin tarinaa voi lukea inhimillisen ymmärryksensä laajentamiseksi. Olisivatko ihmiset empaattisempia toisiaan kohtaan, jos tietäsivät millaisia hiljaisia taisteluita kukin naamioidensa takana käy?
Sitten syyt miksi en pitänyt Antautumisesta. Teos ei pyri ymmärtämään maailmaa, kasvattamaan siitä tietoa tai tarjoamaan siihen uusia näkökulmia. Antautuminen on terapiakirjallisuutta. Minuus tulkitaan psykologisen termin kautta ja tarjoillaan lukijalle sellaisenaan. Erityisherkkyys-termistä tulee omaelämäkerrallisen tulkinnan katharsis, kaikenselittävä nimittäjä.
Tämä riistää lukijan ilon. Hyvä romaani jättää lukijan yksin ja antaa vastuuta. Se tekee jonkin paljastuksen, jonka lukija joko huomaa tai ei huomaa. Antautumisessa lukijan vapaus on joko samastua tai olla samaistumatta kertojan terapeuttiseen vapautumisen kokemukseen. Se on yhden totuuden romaani.
Monitulkintaisten, kerroksellisten tarinoiden ystäville romaanin loppu tuntuu liian helpolta. Romaanin Anja-kertoja selittää itsensä tyhjiin. Mielestäni ratkeamattomat ristiriidat ja kompleksit ovat kiinnostavampia. Parnassossa hiljattain olleessa Karl Ove Knausgårdia käsittelevässä jutussa kysyttiin, mitä muuta omaelämäkerrallinen projekti ylipäätään merkitsee kuin kirjailija-kertojan pyrkimystä korjata ja parantaa menneisyyden tuhot ja haavat. Seuraavaksi haluan lukea omaelämäkerrallisen romaanin, jossa kertojaminä epäonnistuu tässä autofiktiivisessä projektissaan ja menettää loputkin (itse)ymmärryksensä avaimet. Lukuvinkkejä otetaan vastaan.
Loppukaneetiksi Pablo Nerudan säkeet, jotka tulivat mieleen Antautumista lukiessa ja tätä blogitekstiä kirjoittaessa.
If we were not so single-minded
about keeping our lives moving,
and for once could do nothing,
perhaps a huge silence
might interrupt this sadness
of never understanding ourselves
Kommentit
Lähetä kommentti