Siirry pääsisältöön

Taiteilijuuden kirous

- Taide on onnistunutta vain jos siihen laittaa osan itseään. Siksi se on niin vaikeaa. Laulaminenkin. Oletko sinä onnellinen?
- Jos olisin, en ehkä enää maalaisi.
- Uskotko, että taiteilijuudesta on mahdollista parantua?
Albert huokasi.
- Se on kuin kirous. Minä en valinnut sitä.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 479 sivua.

Onko koskaan kirjoittu yhtä paljon elämäkerrallista fiktiota kuin nyt? Epäilen. Tarvitsee vain vilkaista kustantajien listoja. 2000-luvun kirjallisista suuntauksista elämäkerralliset romaanit pistävät silmään runsaslukuisina.

Ymmärrän viehätyksen.  Fiktion avulla voi täyttää aukot, joihin  elämäkerrallinen kirjoittaminen ei yllä - toiveiden, pelkojen ja salattujen halujen täplittämän yksityisen psykologisen maiseman.

Vastenmielisyydenkin niitä kohtaan ymmärrän. Miksi retostella edesmenneen elämällä? Kuolleet eivät voi puolustautua. Lukija on kirjailijan moraalin ja hyvän maun armoilla.

Venla Hiidensalon Albert Edelfeltistä kertova romaani Sinun tähtesi on vuoden ensimmäisiä  romaaneja. Edelfeltin kaltaiseen kansallistaiteilijaan tarttuminen on riskaabelia. Miten kirjoittaa, ettei lopputulos ole kankea kirjallinen patsas? Miten välttää taiteilijamyytin pönkitys ja putoaminen kliseiden sudenkuoppaan?

Millainen on Venla Hiidensalon Edelfelt?

Inhimillinen ja ristiriitainen: Hän maalaa. Hän juo. Häntä rassaavat suku- ja perhesiteet, velvoite elättää ja olla isä. Hänen avioliittonsa on kulissi. Hän makaa malliensa kanssa, sillä ilman seksiä hän on kykenemätön työskentelemään. Hän on levoton, vapaudenkaipuinen, yksinäinen ja alati tyytymätön. Vanhetessaan hänestä tulee yhä synkempi.
Hiidensalon Edelfelt kokee, että on täyttänyt muotokuvillaan vain tilaajiensa toiveita. Hän ei kykene iloitsemaan menestyksestään, henkilökohtainen täyttymys jää saavuttamatta. Se vain välähtää hänelle, ensin ranskalaisen rakastetun Virginien, sitten Aino Actén muodossa.

Hiidensalon Edelfeltiä ei kaiverra weltschmerz tai angst. Mieleen tulee ranskasta juontava termi ennui, eräänlainen syvä lyyrinen apeus, tylsistyminen elämään ja pettymys maailmaa kohtaan.

Kärsivän taiteilijan myytti, kyllä. Vaan olisiko onnellinen Albert Edelfelt ollut kaunokirjallisesti kiinnostava?

Kirjalijan ansioksi on todettava, että aivan näin yksioikoinen Hiidensalon kuva Edelfeltistä ei ole. Siihen tuovat moniulotteisuutta teoksen muut henkilöhahmot, Edelfeltin perheenjäsenet, joiden kautta häntä myös tarkastellaan. Hiidensalo osaa kutoa Edeltin osaksi yhteisöään. Tämä on teoksen vahvuus.


Muuten ansiokkaan romaanin loppu on epäonnistunut. Albert Edelfelt menehtyi 1905. Teoksen tapahtumia on venytetty vuoteen 1917 ja 1918. Aivan niin, Suomen juhlavuosi jne. Kummallista silti, ettei kustannustoimittaja puuttunut tällaiseen kaunokirjalliseen tyhjäkäyntiin.




 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erämaa murjoo ja parantaa

 Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi.-- Sieltä löytäisin taas voimani, kaukana kaikesta, mikä oli tehnyt elämästäni naurettavaa. Cheryl Strayed: Villi vaellus. Like 2013. 408s. Kuvittelin Cheryl Strayedin kirjaa hypisteltyäni, että kyseessä on äitelän jenkkihenkinen sankaritarina. Eniten ärsytti asetelma, joka kätkeytyy takakannen lauseeseen "Sisukas nainen vastaan villi erämaa".  Lause johti harhaan.Kirjassa ei ole kyse ihminen vastaan luonto -matsista, jossa ihminen kukistaa armottomat voimat ja saa sankarin sädekehän. Kyse ei oikeastaan ole edes vastakkainasettelusta. Villi vaellus kertoo Minnesotassa varttuneen Cheryl Strayedin tarinan. Cheryl ei koskaan toivu äitinsä kuolemasta. Kuolema hajottaa koko perheen. Cheryl menettää ott...

Lukuhuiput 2012: romaanit

Listauksen aika. Lukuvuoteni 2012 näytti tältä, pääpiirteissään: Löysin Haruki Murakamin ja ihastuin.  Luin lukemattomat Leena Krohnini ja päätin, että Krohn on tämä ja ainakin pari muuta läheistä galaksia  mukaan lukien maailmankaikkeuden toiseksi paras kirjailija. Ostin ison määrän Kindle-kirjoja, jotka ovat yhä lukematta. Sorruin pariin luokattoman huonoon teokseen, joiden nimet jätän mainitsematta. Kadehdin muutaman kotimaisen runoilijan taitoja elättelemättä toiveita, että minusta joskus tulisi puoliksikaan tai edes sinne päin yhtä hyvä. Pelastin uusiseelantilaisesta hostellista Piin elämän, Ishmaelin ja Molokain. En  lukenut Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. En lukenut yhtään Kalle Päätaloa, mikä tekee minusta isäni mielestä yhä ehkä sivistymättömän. Tunsin järjetöntä epätoivoa siitä, että elämä on liian lyhyt kaikkien hyvien kirjojen lukemiseen, ja noin yleensä ottaen kaikkeen muuhunkin. Jep. Luin viime vuonna jonkin verran enemmän tietokirjallisuutta kuin...

Lyhyt kirjamessuraportti

Kirjamessuilla käy aina samoin. Kuukausi ennen tapahtumaa vietän perusteellisen tunnin messulehden parissa. Suunnittelen kuuntelevani sen ja sen esitelmän. En päädy kuuntelemaan niistä yhtään a) joko siitä syystä, että huomion vie joku muu seikka b) tahi jostain muusta yhtä epäolennaisesta syystä. Jälkeenpäin harmittaa ja jälkiviisastelee kaikkea. Nytkin jossain vaiheessa antikvahyllyjen katveessa muistin, että ai piru, ne ruotsalaisdekkaristit, ne olisin tahtonut nähdä. Joka tapauksessa. Jokuselle keskustelulle tulin silti altistetuksi. Maria Peuran ja Toni Lahtisen puheenvuorossa Timo Mukasta oli rutkasti kiinnostavuutta, ja Tuula-Liina Varis on taitava haastattelija. Keskustelussa muuten tuli osin tyrmätyksi se seikka, että Mukan murrosiän kynnyksellä sairastama aivokalvontulehdus olisi ollut syy siihen, että ulospäinsuuntaunut lahjakas poika kääntyi omiin maailmoihinsa. Höh se minkään aivokalvontulehduksen syytä ollut, vaan murrosiän, Lahtinen torppasi. Tovi tuli kuunnel...