Siirry pääsisältöön

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi.
"Niin."
"Mutta kaikki on hyvin?" 
"Kaikki on hyvin."

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017.

Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat. Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin.

Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä.

Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos?

Haahtelan sympatiat ovat usein maan hiljaisten puolella. Hänen kertojansa ja/tai romaanihahmonsa ovat usein joko herkkiä, yksinäisiä tai jollain tapaa sivullisia tai itsensä sivullisiksi kokevia. Tämä ei tee heistä välttämättä hauraita. Se tekee heistä ihmisiä, joille todellisuus näyttäytyy rikkaana ja kylläisenä.

Tällaisen salaisen prisman läpi maailman näkee myös Mistä maailmat alkavat  -teoksen päähenkilö, taidemaalari nimeltä Visa. Hän suhteessaan todellisuuteen on maagisia sävyjä. Haahtela piirtää ne esiin taiten.
Jos ikkunan takana seisoi talven pimeä seinä, sisällä huoneet alkoivat täyttyä valosta ja liekehtivistä väreistä, sata metriä korkeista aalloista. Kirjat putoilivat hyllyistä ja avautuivat, hänen lempimaalauksensa levittäytyivät pöydille. Niin kuin Visa olisi kaikkein epätoivoisimmalla hetkellä puhaltanut torveen ja kutsunut kaikki vanhat ystävänsä apuun.
 Ja:
Mutta sisällä Visa unohtui työnsä keskelle, unohti ajan ja astui sen ulkopuolelle, sinne missä olemassaolo oli jotain enemmän kuin elämä.

Mistä maailmat alkavat on puhdasverinen taiteilijaromaani. Se pohtii päähenkilönsä Visan kautta taiteilijuutta, kutsumusta ja taiteen tekemistä. Ennen kaikkea se pohtii mielikuvitusta ja tarkoin näkemisen kykyä sisäisen todellisuuden voiman lähteinä.
Visa on Haahtelan koko tuotannon romaaninhahmoista pyhimysmäisin. Hänestä on kaikki ironia riisuttu.

Visan varjona romaanissa kulkee hänen taiteilijaystävänsä Tapio. Hänessä on Visan herkkyys, mutta sen lisäksi hänessä vellovat toisenlaiset, pimeät voimat.
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kirjasyksy alkaa aforismeilla

Markku Envall: Joka tähtiä tähystää. Wsoy 2014. No niin. Kirjasyksyn 2014 ensimmäinen teos on luettu, Markku Envallin aforismikokoelma Joka tähtiä tähystää . En voi väittää pitäväni erityisesti aforismeista. On olemassa parempaakin luettavaa kuin toisten valmiiksi pureskellut ajatukset. Runot, esimerkiksi. Huonoa aforismiahan ei voi naamioida. Se paljastuu heti latteaksi viisaudeksi. Sen sijaan huono runo ei kohdista katsetta itseensä. Se saa lukijan ensin epäilemään omaa tulkintakykyään, vasta sitten tekstiä. Ja sittenkin epävarmuus jää kalvamaan. Kiinnostavin aforistiikka tarpoo lähempänä runoutta kuin filosofiaa. Aforismin oivallus on kaikille tarjolla. Runo sysää vastuun tulkitsijalle. Omaa heikkouttani toki, että rakastan hämmennystä, mysteeriä ja vainoharhaa enemmän kuin selkeää puhetta. Markku Envallin kohdalla ei onneksi tarvitse pelätä, että kirjoittaja uppoaa latteiden viisauksien suohon, vaikka heikkojakin tekstejä kokoelmaan mahtuu. Envall on loistava aforisti...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kirjasyksy 2014: kymmenen kiinnostavinta käännöskirjaa

Tänä vuonna käännöskirjallisuuden listat kutkuttavat enemmän kuin kotimaisen. Viisi houkuttelevinta teosta oli superhelppo poimia. Loppujen viiden kanssa piti hieman painia. 1) Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat  "Kasvutarina valistuksesta ja sielun pimeydestä, vallasta ja vapaasta tahdosta siirtomaavallan Grönlannissa. " Tammi. 2) David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä. Pilvien kartaston kirjoittajan rakkaus- ja jännityskertomus hollantilaisvirkailijasta 1700-luvun lopun Japanissa. Sammakko. 3) David Vann: Kylmä saari "Pariskunnan mökkiunelmasta tulee koettelemus Alaskan talvessa." Wsoy. 4) Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus "Yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta. " Teos. 5) Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet Ystävien hylkäämä mies vaeltaa menneisyytensä vuosiin ja Suomeen. Tammi. 6) Erik Axl Sund: Varjojen huone Psykologisen Varistyttö-dekkaritrilogian pää...
Lähetä kommentti
Lue lisää