Siirry pääsisältöön

Juha Seppälä, kirjoittaisitko seuraavaksi rakkausromaanin?



Mistä minua on hoidettu? Lääkkeistä, vihasta?
Elämästä?
Kiitos, yhteiskunta, kiitti vitusti.

Juha Seppälä: Matka aurinkoon.Wsoy 2014. 259s.

Onko ilmassa jotain tendenssinomaista?
Tämä kysymys tuli ensimmäisenä mieleen saatuani käteen Juha Seppälän romaanin Matka aurinkoon. Väistämättä tulee mieleen Pertti Lassilan viime vuonna ilmestynyt loistelias teos Ihmisten asiat. Kaksi vanhenevaa miestä tutkii elämän suuria teemoja vanhan, yksinäisen naiskertojan kautta. Ydinteema on sama: eletyn elämän arvokkuus ja  merkityksellistäminen, kun elämä on loppusuoralla. Käsittelytapakin on sama sillä erotuksella että  Seppälän eksistentialismi ei jätä lukijalle ainoatakaan toivon takaporttia.

Eräs kriitikko moitti Seppälän uutta romaania siitä, että se ottaa itsensä liian vakavasti. Ehkä niin. Teosta lukiessani tuntui välillä, että lukee kaunokirjalliseen muotoon puettua pamflettia. Romaanin henkilöhahmot edustavat enemmän yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin itseään.

Heitä voi luonnehtia yhdellä sanalla: voimattomuus. Tämän voimattomuuden lähteet ovat enemmän ulkoisia kuin sisäisiä. Elämä ei ole muuta kuin valitsemista markkinoiden tarjoamien vaihtoehtojen väliltä. Ihmiset ovat teknologian alistamisen kohteita vailla mahdollisuuksia ohjata kehityksen suuntaa. Maanisimman ryöpytyksen kohteeksi joutuu yhteiskunnan suhtautuminen vanhuuteen.
Minkälainen olisi YK:n peruskirjan mukainen, arvokas ja humaani tapa käsitellä vanhusmassoja, miten siivota eläimellisyyden vastenmieliset, viimeiset asteet, vanheneminen ja kuolema, lopullisesti silmistä?
Ja sitten, kituva keskiluokka:
Moderni oli marssia vankilaan, aloimme olla perillä. Keskiluokka oli heikommilla kuin menneinä vuosikymmeninä: sill oli iPad ja hdtv, ei Jumalaa, ei ainuttakaan hyödytöntä aatetta, isänmaata eikä usein perhettäkään --. 
 Keskiluokan kuoltua ei ollut luokkia, vain manipuloitavia kansanjoukkoja. Poliittisesti välinpitämättömät ovat vaarallisimpia, ja niitä on paljon.
No joo. Onhan näitä teemoja käsitelty kaunokirjallisuudessakin väsyksiin asti. Kukaan ei vain tee sitä yhtä paatoksellisesti kuin Seppälä. Kylmäävintä tarinassa on päähenkilö Irman ihmisviha. Tarinassa ei ole pelastavaa oljenkortta, ei rakkautta.  Henkilöhahmot ravistelee umpiostaan vain satunnainen, eläimellinen himo. Päähenkilöllä on tuskin sitäkään.
En halunnut hoivata sinua, en ketään. Minä en ole hoivaihminen. Ei kuolemasi minua kuluttanut, vaan kauan kestänyt elämäsi. Julmimmalta sentään säästyimme; rakkautta ei ollut.
- Osaathan sinä kuolla, hän sanoi miehelleen.
Heikki avasi silmänsä ja nyökkäsi. Ne olivat hänen viimeiset sanansa miehelle.-- Hän ei tuntenut vihaa. Ei mitään.
Matka aurinkoon ei vain ruoski. Se myös kysyy. Näin, ehkä:  kuinka ja mille pohjalle rakentaa elämästä inhimillisesti merkityksellinen tarina, kun ihminen on markkinavoimien räsynukke tai kuten tarinan Aapo, "life style -markkinoinnin kävelevä uhri ja toimeenpano" .
Tarinan päähenkilö, kahdeksankymppinen Irma, on paljonpuhuvasti elämänkertatutkija. Hänen yrityksensä koostaa omaa elämäkertaansa on allegorinen ja surullinen. Se tapahtuu liian myöhään. On vain sirpaleita ja fragmentteja vailla periaatetta, kantavaa ajatusta, vailla ihanteita. Jos jokin keskiö Seppälän ihmisistä löytyy niin halu. Se on halua merkityksellistämiseen ja kaipuuta arvon tunnistamiseen.  Matka aurinkoon osoittaa molempien vaativuuden.
"Totuus jokaisesta" olisi maailman myydyin kirja, lyömättämin stedy seller, mikään maailmassa ei kiinnostaisi ketään enempää. Totuus on yksinäisyyden, tyhjyyden, alennuksen, heikkouden, epätoivon positio, sisimmän ytimen paljastamista.
 Ja:
Sen tiedän, että lukemisen arvoista olisi vain se, mitä kukaan ei pääsisi lukemaan, tosi, hävetty ja vaiettu, se minkä jokainen meistä haluaa salata. Ehkä minä olen saanut tarpeekseni todentuntuisuuden imperatiivista; -- Joe en tavoittelekaan sitä, jos en halua olla uskottava. Jos haluan olla minä.
Matka aurinkoon oli listallani syksyn odotetuimpia romaaneja. Pidinkö siitä?  Niin. Pidinkö?





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s. Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö... Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan. Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan. Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Jonco

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta