Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. 198 s.
Älkää kysykö miksi en ole päivittänyt tätä blogia yli vuoteen tai mitä olen tuona aikana tehnyt, olenko lukenut hyviä kirjoja, olenko huonoja, olenko tullut niistä kylläiseksi, olenko tullut niistä onnelliseksi tai onnettomaksi. Kyllä. Ehkä. En tiedä. Tai kaikkea tätä. Jokatapauksessa. Tuo ylläoleva, tähän blogitekstiin lähes kokonaan julkeasti siteerattu runo on tietenkin Fernando Pessoaa.
Portugalilaisrunoilijan säkeet alkoivat soida päässäni lukiessani Markku Pääskysen uusinta romaania Hyvä ihminen. (Luin kirjan kahdesti.) Ja kas. Sieltähän se sitten putkahti. Romaanin ensimmäinen Pessoa-viittaus, sivulla 74. Teoksen päähenkilö ajelehtii pitkin Eurooppaa vailla erityistä päämäärää, valitsee suuntansa ja seuransa sattumanvaraisesti. Lissabonissa hän ostaa Pessoan teoksen ja yrittää lukea sitä. Nimenomaan yrittää.
Kohtaus toistuu romaanissa useasti: päähenkilö tarttuu Pessoan teokseen ja yrittää lukea sitä. Ties kuinka monta kertaa. Vielä, vuosien jälkeenkin, nuoruusvuodet ohitettuaan.
Tämä asetelma vaivaa minua.
Se vaivaa siitä nimenomaisesta syystä, etten tunne Pessoan tuotantoa tarpeeksi voidakseni päästä sen jäljille, mistä Pääskysen romaanin henkilöhahmon ja Pessoan välillä todella tapahtuu. Tematiikan ilmeisten yhtymäkohtien lisäksi tietenkin.
Hyvä ihminen on näet kirja identiteetistä. Tai sen puutteesta. Tai sen moninaisuudesta ja pakenevuudesta. Tai täsmennetään vielä kerran: identiteetin pakenevuuden kokemisesta.
No. Kokemuksen tasolla: Jos olisin psykologi käyttäisin varmaan termiä depersonalisaatio. Tai derealisaatio. Termit kuvaavat kokemusta, jossa ihminen kokee seuraavansa elämäänsä kuin elokuvaa, enemmän katsojana kuin aktiivisena toimijana.
Sillä sellainen Pääskysen romaanin Rakku on (muuta kuin lapsuuden lempinimen emme saa hänestä tietää): peruuttamattomasti vieras itselleen ja muille.
Voin kertoa. Tarinalla ei ole erityistä suuntaa, tuskin edes synteettistä päämäärää. Ja kuten elämässä, tärkeämpää on taas se mitä tapahtuu rivien välissä.
Kaiketi Hyvässä ihmisessä kyse on myös kasvun ideaalista tai kasvukertomuksesta, tai ainakin sellaisen vaateesta. Tuon kasvukertomuksen päämäärä on kirjattu jo romaanin nimeen. Nuoren miehen odysseina alkanut tarina päättyy kuitenkin keski-ikääntyneen Rakun hämmennykseen.
Hän ei kykene luomaan narratiivia elämästään. Niin, ehkä Hyvässä ihmisessä on kyse anti-kasvukertomuksesta?
Suuret tunteet väistelevät Rakkua. Hän ei tunne valtavaa iloa, joskaan ei suurta surukaan. Hän ajelehtii elämän halki, löytää uomansa, asettuu siihen. Rakkua leimaa haluttomuus vaatia maailmalta mitään. Hän on samanaikaisesti tyhjä ja täysi ja vain kirjoittaessaan läsnä.
Hyvä ihminen saattaa hyvinkin olla Pääskysen fenomenologisin romaani. Se on reflektiivinen, hienovaraisesti ja lyyrisellä tapaa kryptinen teos. Sen kontemplaatio jättää tilaa ristiriidoille ja selittämättömälle. Ohjaako elämää sattuma, kohtalo vai ihmisen oma narratiivi? Voiko ihminen olla yhtäaikaa yksi ja monta? Kysymykset ovat kuin Pääskysen romaanissa ilmaan heitetty tarot-kortti, joka laskeutuu lattian rakoon kyljelleen.
Romaanin tärkein lause on muuten sen viimeinen lause. Siinä kiteytyy ihmisen yksinäisyyden ydin. Taaskaan en siteeraa, lukekaa kirja.
I don’t know how many souls I have.
I’ve changed at every moment.
I always feel like a stranger.
I’ve never seen or found myself.
From being so much, I have only soul.
A man who has soul has no calm.
A man who sees is just what he sees.
A man who feels is not who he is.
Attentive to what I am and see,
I become them and stop being I.
Each of my dreams and each desire
Belongs to whoever had it, not me.
I am my own landscape,
I watch myself journey -
Various, mobile, and alone.
Here where I am I can’t feel myself.
I’ve changed at every moment.
I always feel like a stranger.
I’ve never seen or found myself.
From being so much, I have only soul.
A man who has soul has no calm.
A man who sees is just what he sees.
A man who feels is not who he is.
Attentive to what I am and see,
I become them and stop being I.
Each of my dreams and each desire
Belongs to whoever had it, not me.
I am my own landscape,
I watch myself journey -
Various, mobile, and alone.
Here where I am I can’t feel myself.
Älkää kysykö miksi en ole päivittänyt tätä blogia yli vuoteen tai mitä olen tuona aikana tehnyt, olenko lukenut hyviä kirjoja, olenko huonoja, olenko tullut niistä kylläiseksi, olenko tullut niistä onnelliseksi tai onnettomaksi. Kyllä. Ehkä. En tiedä. Tai kaikkea tätä. Jokatapauksessa. Tuo ylläoleva, tähän blogitekstiin lähes kokonaan julkeasti siteerattu runo on tietenkin Fernando Pessoaa.
Portugalilaisrunoilijan säkeet alkoivat soida päässäni lukiessani Markku Pääskysen uusinta romaania Hyvä ihminen. (Luin kirjan kahdesti.) Ja kas. Sieltähän se sitten putkahti. Romaanin ensimmäinen Pessoa-viittaus, sivulla 74. Teoksen päähenkilö ajelehtii pitkin Eurooppaa vailla erityistä päämäärää, valitsee suuntansa ja seuransa sattumanvaraisesti. Lissabonissa hän ostaa Pessoan teoksen ja yrittää lukea sitä. Nimenomaan yrittää.
Kohtaus toistuu romaanissa useasti: päähenkilö tarttuu Pessoan teokseen ja yrittää lukea sitä. Ties kuinka monta kertaa. Vielä, vuosien jälkeenkin, nuoruusvuodet ohitettuaan.
Tämä asetelma vaivaa minua.
Se vaivaa siitä nimenomaisesta syystä, etten tunne Pessoan tuotantoa tarpeeksi voidakseni päästä sen jäljille, mistä Pääskysen romaanin henkilöhahmon ja Pessoan välillä todella tapahtuu. Tematiikan ilmeisten yhtymäkohtien lisäksi tietenkin.
Hyvä ihminen on näet kirja identiteetistä. Tai sen puutteesta. Tai sen moninaisuudesta ja pakenevuudesta. Tai täsmennetään vielä kerran: identiteetin pakenevuuden kokemisesta.
No. Kokemuksen tasolla: Jos olisin psykologi käyttäisin varmaan termiä depersonalisaatio. Tai derealisaatio. Termit kuvaavat kokemusta, jossa ihminen kokee seuraavansa elämäänsä kuin elokuvaa, enemmän katsojana kuin aktiivisena toimijana.
Sillä sellainen Pääskysen romaanin Rakku on (muuta kuin lapsuuden lempinimen emme saa hänestä tietää): peruuttamattomasti vieras itselleen ja muille.
Oivallus kaiken sisäkkäisyydestä ja lomittaisuudesta kauhistutti minua, se tunkeutui painajaisiini saakka, ikään kuin liukenin ulkoisen ja sisäisen, todellisuuden ja epätodellisuuden väliin enkä tuntenut kumpaakaan.Pääskysen romaanin kerronta harhailee omia lyyrisiä polkujaan. Kärsimätön, jäntevää romaanisommitelmaa odottava lukija saattaa tuskastua tämänkaltaisen romaanin ääressä. Mihin tarina kulkee? Mikä kirjan päähenkilöä ajaa, mitkä ovat hänen motiivinsa? Miksi hän toimii kuten toimii?
Voin kertoa. Tarinalla ei ole erityistä suuntaa, tuskin edes synteettistä päämäärää. Ja kuten elämässä, tärkeämpää on taas se mitä tapahtuu rivien välissä.
Kaiketi Hyvässä ihmisessä kyse on myös kasvun ideaalista tai kasvukertomuksesta, tai ainakin sellaisen vaateesta. Tuon kasvukertomuksen päämäärä on kirjattu jo romaanin nimeen. Nuoren miehen odysseina alkanut tarina päättyy kuitenkin keski-ikääntyneen Rakun hämmennykseen.
Hän ei kykene luomaan narratiivia elämästään. Niin, ehkä Hyvässä ihmisessä on kyse anti-kasvukertomuksesta?
Todellisella elämällä ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla mutta siellä ei ollut ketään.
Suuret tunteet väistelevät Rakkua. Hän ei tunne valtavaa iloa, joskaan ei suurta surukaan. Hän ajelehtii elämän halki, löytää uomansa, asettuu siihen. Rakkua leimaa haluttomuus vaatia maailmalta mitään. Hän on samanaikaisesti tyhjä ja täysi ja vain kirjoittaessaan läsnä.
Hyvä ihminen saattaa hyvinkin olla Pääskysen fenomenologisin romaani. Se on reflektiivinen, hienovaraisesti ja lyyrisellä tapaa kryptinen teos. Sen kontemplaatio jättää tilaa ristiriidoille ja selittämättömälle. Ohjaako elämää sattuma, kohtalo vai ihmisen oma narratiivi? Voiko ihminen olla yhtäaikaa yksi ja monta? Kysymykset ovat kuin Pääskysen romaanissa ilmaan heitetty tarot-kortti, joka laskeutuu lattian rakoon kyljelleen.
Romaanin tärkein lause on muuten sen viimeinen lause. Siinä kiteytyy ihmisen yksinäisyyden ydin. Taaskaan en siteeraa, lukekaa kirja.
Kommentit
Lähetä kommentti