Siirry pääsisältöön

Rappioromantiikkaa kaunosieluille

Rosa Liksom: Hytti nro 6. Wsoy 2011.

Kuvittelin lukeneeni niin paljon Rosa Liksomia, etteivät hänen tekstinsä  enää hätkäyttäisi. Väärässä olin. Hytti nro 6 oli sellainen kaunokirjallinen elämys, jollaisia kokee ehkä kourallisen vuodessa. Perusteluja perusteluja, tässä kohtaa voi vaatia. Täältä pesee.

Ensin tarina. Lyhykäisyydessään se on tämä: Tyttö matkaa junalla Siperian halki Mongoliaan. Maisemat vaihtuvat ja perillekin päästään, mutta kuten matkanteossa aina, se ei ole tärkeää. Tärkeää on kaikki muu.

Rosa Liksom kirjoittaa runollisemmalla otteella kuin koskaan aikaisemmin. Hytti nro 6 on typerryttävän lyyristä vyörytystä, esimerkillisesti rytmitettyjen karskien ja kauniiden kuvien tulva. Kirjailijan lauseet ovat hämmentävän osuvia. Liksom ei tutki ihmistä. Hän tutkii liikettä ja maisemaa. Hän tutkii ihmistä vain siltä osin kun hän on maiseman osa, tai sen osaksi ruhjoutunut. Liksom ei hehkuta yksilöllisen elämän ainutkertaisuutta, sillä hän näkee elämän ehdottomuuden ja vaihtoehdottomuuden, ihmisen sopeutumiskyvyn ja välinpitämättömyyden.
Liksom ei ole realisti. Hän on rappioromatikko. Sellainen on tehokasta. Kuolema ja tuho ovat tarinassa läsnä monin tavoin, kuvallisesti muun muassa löyhkänä, mätänä, saastana. Tuho on yksi maiseman elementti, tai tarkemmin - sitä määrittävä elementti. Se ei ole uhkaavaa, vaan elämääkin enemmän jotain olemassaoloa värittävää.

Ja se romanttinen osuus? Junaakin voimallisemmin kirjassa jyskyttää yksi tunne ylitse muiden: kaipuu.
Vasta silloin, kun idästä piirtyi sininen valo ja tähdet kellastuivat mandariineiksi pilviverhon taakse, tytön poskille valahtivat ensimmäiset kyyneleet.
Opas odotti tyttöä aamiaisravintolan ovensuussa. He söivät ja vaikenivat.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Ota minut mukaan, Bea

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Like. 2016. Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki . Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.) Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä. Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa. No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole....