Siirry pääsisältöön

Mitä varten elät?


Koska nomadit ovat liikkumisen ammattilaisia, voiko heidän elämäntapansa opettaa jotain paikallaan asuville? Nomadien arki haastaa eräitä keskeisiä länsimaisten yhteiskuntien vaalimia arvoja: turvallisuushakuisuuden, suunnitelmallisuuuden ja jatkuvuuden sekä taloudellisen kasvun. -- Nomadit hämärtävät totuttuja rajoja: kodin ja ulkomaiden, nationalismin ja globalismin, sitoutumisen ja syrjäytymisen, työn ja vapaa-ajan.
Päivi Kannisto: Elämäni nomadina. Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita. Atena 2012. 320 s.

Päivi Kanniston teos Elämäni nomadina on lojunut lukemattomien kirjojen pinossani viime syksystä saakka. En ole viitsinyt/halunnut siihen tarttua. Kirjoittaja patsasteli kohtalaisen paljon julkisuudessa teoksen ilmestymisen aikoihin. Kuvittelin lehtijuttujen perusteella tietäväni mistä teoksessa on kyse. Taas yksi hyväosaisen laiskanpulskeaa elämää viettävän henkilökohtainen emansipaatiotarina, ei kiitos. Myös kirjan nimi antaa odottaa tilitystä. Olinpa ennakkoluuloinen.

Päivi Kanniston tarina on kyllä huikea, se myönnetään. Hän rakastui, jätti kotinsa sekä hyväpalkkaisen työnsä ja lähti maailmalle. Nyt Kannisto on matkustanut lähes kymmenen vuotta ympäri maailmaa miehensä kanssa. Maapallo on kierretty kolme kertaa. Pariskunnalla ei ole kotia, osoitetta, matkavakuutusta, työpaikkaa, vakituisia tuloja, lapsia eikä edes matkapuhelinta.

Teos pääsi yllättämään. Päivi Kannisto ei kirjassaan puhuu niinkään itsestään kuin kiertolaisuudesta elämäntapana; teos on enemmän asiapitoinen kuin henkilökohtainen. Elämäni nomadina on tieteentekijän analyyttisyydellä kirjoitettu historiikki ja eräänlainen sosiaalinen tutkielma, jopa kannanotto. Ja sopii ollakin. Kannisto on kirjallisuustieteen tohtori, valtiotieteen maisteri ja entinen yritysjohdon konsultti, joten hänen voi odottaakin osaavan asettaa sanansa.

Uskon teoksen oleva ensimmäinen suomenkielinen esitys kiertolaisuudesta historiallisena ja nykyaikaisena ilmiönä.  Siitä aplodit. Elämäni nomadina pohtii paljon liikkuvan elämäntavan historiaa ja sitä, miten kiertolaisuus on nähty. Kannisto kirjoittaa pyhiinveltajista, irtolaisista, hoboista, tutkimusmatkailijoista, taiteilijoista ja jopa nykyajan sohvasurffareista. Hän kirjoittaa myös useista historiallisista henkilöistä, joiden olemassaoloa määritti pakottava levottomuus. Lisäksi Kannisto on haastatellut  kolmeakymmentä kollegaansa eri puolilta maailmaa. Kanniston laskujen mukaan nykynomadeita on vain muutama sata. (Nomadina hän pitää henkilöä, joka on reissannut yli neljä vuotta ja jolla ei ole pysyvää kotia/osoitetta).


Kannisto osaa pallotella monia näkökulmia, peilata ja kysyä. Mitä kodittomat nomadit voivat opettaa jähmeärakentaiselle yhteiskunnalle? Miksi kiertolaisia on vieroksuttu ja vieroksutaan yhä? Kuinka tällainen elämäntapa ylipäätään on taloudellisesti mahdollista?
Sitten se emansipaatio-osuus. Sellainen teoksesta toki löytyy.  Kannisto ei tosin korosta henkilökohtaista puolta; hän korostaa järkiperäistä vapautumista yhteiskunnan asettamista turhista odotuksista, ja se on tarjolla kaikille. Tämäkin tekee mieli sanoa: Teos ei ole puheenvuoro matkailun puolesta, ei sinne päinkään. Se on puheenvuoro rohkeiden irtiottojen ja normien kyseenalaistamisen puolesta. Se kannustaa olemaa tietoinen omasta elämäntavastaan ja valinnoistaan. Tiedä, kuinka elät, on kirjan lausumaton manifesti.
Vaarallisimpia sekä itselleen että muille ovat ne, jotka täyttävät muiden odotuksia miettimättä koskaan, mitä omalta elämältä haluavat. He ovat kenen tahansa manipuloitavissa.

Kanniston ja hänen miehensä blogi. 

TUOMIO: Tämä teos ansaitsee kunniapaikan hyllyssäni.
TÄHDET: ****
KENELLE: Sosiaalisista ilmiöistä kiinnostuneille. Nurkkapatriooteille. Tosielämän nomadeille ja nomadisieluille.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s. Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö... Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan. Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan. Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Jonco

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta