perjantai 26. heinäkuuta 2013

Sydän, joka tahtoi lentää

The 1918 Shikoku Pilgrimage of Takamure Itsue: An English translation of Musume Junreiki. Käännös Susan Tennant. 2010. 247 s.

Aloitan jollain muulla kuin kirja-arviolla ja totean, että tämä blogi ei ole hiljaisuudesta huolimatta kuollut. Olen ollut pari kuukautta matkoilla ja kuukauden verran yrittänyt toipua tuosta matkasta. Tuona aikana ei tullut luettua kirjan kirjaa osin siitä syystä, että matka oli rankka. Kivaa oli ja nyt olen saanut valitettavasti järkeni takaisin.

Syy miksi luin Takamure Itsue opuksen on se, että patikoin saman matkan kuin kirjan kirjoittaja, 1200 kilometrin pyhiinvaellusreitin Japanin Shikokun saaren ympäri. Reitti vie läpi 88 temppelin. Väitetään, että reitti syntyi Kōbō Daishi -nimisen buddhalaismunkin jalanjäljille. Kōbō Daishi oli paitsi uskonnollinen johtaja myös yhteiskunnallinen uudistaja. Pyhiinvaellusreittiä on patikoitu noin 1200 vuotta.


Englanninkielisiä, omakohtaisia selontekoja 88 temppelin reitistä on vähän, ehkä kourallinen. Olen saanut Takamuren kirjan lisäksi käsiini tähän mennessä yhden. Teos jäi kesken, koska se jumittui nuoren amerikkalaiskirjailijan kummalliseksi narsistiseksi tripiksi.

En tiennyt, mitä Takamuren päiväkirjalta odottaa. Yllätyin. Eniten ehkä siksi, että Takamuren vuosikymmenten takaa kaikuva ääni on välillä hämmästyttävän nykyaikainen. Takamure oli erittäin koulutettu ja hänellä oli poikkeuksellisen liberaali perhe, suotuisa kasvuympäristö siis sellaiselle vapaa-ajattelijalle kuin mikä Takamuresta myöhemmin kehkeytyi.

Yllätyin myös siksi, kuinka paljon sympatiaa ja ymmärrystä tunsin Takamuren kertojanääntä kohtaan. Tuo ääni on aseistariisuva sekoitus naiiviutta ja viisautta.
Myönnän, etten välttynyt haikeudeltakaan, sillä jokin erottaa Takamuren nykylukijoista. Sellaiseen paatokseen kuin mita Takamuresta löytyy ei nykyaikana ole varaa edes teini-ikäisillä. Nykyihmisen tajuntaa sävyttää ironia tai vähintään velvoite ironiaan. Ehkä mieluiten kutsun Takamuren paatosta jonkinlaiseksi puhdassydämisyydeksi. Kuulostaako kummalta? Kuulostakoon. Voisi sitä kutsua ehkä myös tinkimättömyydeksi niitä ominaisuuksia kohtaan, joita uskoo itsestään löytäneensä. Vai onko kyse sittenkin vain idealismista?
On this journey I have thought long and hard about the steps towards achieving an ideal and superior character; they are first, to be liberated, and second, to love. These are the two. The first step is to divest oneself completely of such things as showy embellishments and impurities and return to one's true nature.


Japanilaisten pyhiinvaeltajien tyyliä 1900-luvun alussa.
Millainen oli Takamure Itsuen 1200 kilometrin patikkamatka? Ainakin se on osoitus sitkeydestä. Takamuren aikana reitti oli niin vaativa, että moni pyhiinvaeltaja menehtyi matkalla.
Kirja on kiinnostava selonteko hänen kohtaamistaan haasteista. Osa niistä on tuttuja nykyajan pitkän matkan patikoijille, kuten fyysinen kipu ja tajunnan rajoille vievä uupumus, ja mitä sellainen tekee ruumiille ja mielelle. Takamure heilahtelee raportissaan hurmiosta epätoivoon. Naiiviuden ja viisauden ohella rehellisyys omia tunteitaan kohtaan tekee hänestä kiehtovan hahmon.
I have been engulfed in such intense, acute, painful emotion, emotions that do not let up for a moment. My mind has been so tense that I could not even react to what I saw and what I heard, and an intoxicating brew of insane feelings has been rising from my heart's wellspring and overflowing. Of course, I don't know what the cause is.
1900-luvun alussa nuoren naisen lähteminen yksin pitkälle pyhiinvaellukselle oli ennenkuulumatonta. Matka teki hänestä välittömästi kuuluisuuden aikansa Japanissa. Moni kirjan ajatuksista kantaa yhä.
Just have strong faith. Have lofty ideals. In addition, have a sound body. Think about the universe and life. Think about how really, really short a person's life is.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti