Siirry pääsisältöön

This right ear of yours, it's my ear...

Hyvät blogin lukijat. Olen päättänyt vähentää kirjojen lukemista ja hankkia elämän.

Ha. No ei sentään.


Eikä tässä ole Kindle-kirjat.


Kas tässä, syksyn hankintoja. Huolellisesti valittu otos japanilaisia klassikkoja, lisäksi jokunen tiiliskivi laatusarjakuvaa ja nivaska palkittua nykykirjallisuutta. Oi. Silmiä hivelee mutta lompakko itkee vieläkin.
Melkein minäkin. On amatöörimäistä kuvailla kaunokirjallisen teoksen aiheuttamia tunnereaktioita, mutta nyt olen sillä tuulella.

Mistä tahansa pinon kirjasta voisi jaaritella pitkään, kuten Juniricho Tanizakin The Key ja Yoko Ogawan Hotel Iris oudoista vallankäyttökuvioista. Tai voisin pähkiä, miksi Natsume Soseki vaikutti japanilaiseen kirjallisuuteen aikanaan niin paljon. Tai jos todella, todella olisin reilu niin kumartaisin syvään Yoko Ogawan muistinsa menettäneestä vanhasta professorista kertovalle The Housekeeper And The Professor  -teokselle, joka saa epäilemään, että kaunokirjallisuuttakin lohduttavampaa ja kauniimpaa on matematiikka.
 Mutta ei.

Graafikolla on välähtänyt.
Päällimmäisenä on mielessä  Japanissa arvostetun kirjallisuuspalkinnon napannut Nobuko Takagin teos Translucent Tree. Lukijan mielentilasta ja kokemusmaailmasta riippuen tätä elokuvaksikin päätynyttä romaania voi luonnehtia kolmella tavalla.
(a) rakkaustarina, joka saa kyyneleet silmiin
(b) sentimentaalinen, epärealistinen, ei-samastuttava romaani
(c) varoittava ja opettavainen kertomus siitä, miten intohimo voi tuhota ihmisen

Tässä blogikirjoitelmassa sovelletaan ensin mainittua tulkintakehikkoa, koska toinen ei ole oikeutettu ja kolmas on liian tosi.

En vaivaudu kätkemään sitä tosiseikkaa, että käytän kaunokirjallisuutta omiin tarkoitusperiini ja etsin lauseita, jotka valavat uskoa kielellistetyn todellisuuden voimaan. En siis vaivaudu naamioimaan tätäkään kirjoitelmaa arvioksi vaan blogini sankan lukijajoukon viihdykkeeksi poimin Takagin romaanista pari sen eetosta valottavaa otosta. Tiedättehän, asioita joiden edessä on nöyrryttävä aina uudestaan...rakkaus, kuolema, jne.

Then I explode in desire. It's only natural. But then I'm overcome with sadness that I can't fulfill it. I'm sad because your body is not here with me. Then I panic thinking about it all disappearing.
***
All life ends in death. This is the first rule of fate. The second rule is that life strives desperately to continue despite the fact that death is a given.

Eivät nuo toki niin maata mullistavia lauseita olleet. Eivät edes suomenkielisiä. On parempikin syy lukea Nobuko Takagin romaani. Väitin taannoin, että eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista on Alessandro Bariccon romaanissa Silkki. Höpsis. Hienoin kohtaus on tässä romaanissa.  En siteeraa. Lukekaa kirja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s. Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö... Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan. Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan. Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Jonco

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta