Yoshihiro Tatsumi: Good-bye and other stories. (Drawn And Quartely 2012. 202s.)
Yoshihiro Tatsumi: The Push Man and other stories
(Drawn And Quartely 2012. 204s.)
Jos blogillani olisi lukijoita, niin pahoittelisin, että jaarittelen taas japanilaisesta kirjallisuudesta. Tai tällä kertaa sarjakuvasta, itse asiassa. Vaan ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei kuvaa urbaanin elämän ahtaisiin nurkkiin ajettuja ihmisiä osuvammin kuin japanilaisen sarjakuvan suurimpiin nimiin lukeutuva Yoshihiro Tatsumi.
Tatsumin henkilöhahmot ovat lähes kaikki raskasta ja aliarvostettua työtä tekeviä miehiä. He ovat väliinputoajia, sivullisia ja aina yksinäisiä, aina alistettuja ja osaansa pakotettuja. Tarinat paljastavat heidän yksityisen, salatun ja usein pimeän tai häpeällisen puolensa.
Yoshihiro Tatsumin kertomukset muistuttavat parhaita kaunokirjallisuuden novelleja. Ne ovat kulmikkaita, illuusiottomia, älykkäitä ja täynnä lukijan oivalluskykyyn nojaavia nyansseja ja ristiriitoja. Mikä tärkeintä, ne jäävät mielen pohjalle pitkäksi aikaa.
Good-bye sisältää yhdeksän tarinaa ja The Push Man viisitoista. Jos pitäisi suositella näistä toista, valintani kallistuu The Push Maniin. Näissä tarinoissa Tatsumin ominaislaatu pääsee parhaiten esille. Good-Byen tarinat ovat pidempiä ja monitulkintaisempia. (Hiroshiman tuhosta kertovan avaustarinan Hell täytyy muuten olla sarjakuvahistorian parhaita pieniä moraalitutkielmia).
Tatsumin sarjakuvia lukee lähes varpaillaan, sillä milloin tahansa tarinoiden näennäisen tyyni pinta rikkoutuu. Tukahdutettu ja patoutunut ryöpsähtää esiin absurdilla, usein tuhoavalla tavalla.
Esimerkiksi näin: Petetyksi tullut mies ostaa piranhoja lemmikikseen ja survoo katalan ja tunteettoman vaimonsa käden akvaarioon.
Tarinat pelaavat tämänkaltaisilla murtumakohdilla. Usein huumorin, väkivallan ja yllätyksellisyyden veitsenterä leikkaa terävästi ja niin nopeasti, että lukija ei tiedä, pitäisikö ensin hämmentyä, huvittua vai kauhistua.
Vaikka Tatsumin tarinoilla on usein tuhoisa loppu, henkilöhahmot eivät ole pahoja. He ovat kohtalon kolhimia, väärin ymmärrettyjä ja heidät kuvataan useimmiten siten, että lukijalle jää vain sääli tai sympatia. Tämä siksi, ettei Tatsumi tutki pahuutta. Hänen tarinansa pohtivat vaihtoehdottomuutta, ihmisen haavoittuvuutta ja modernin elämän järjettömyyttä.
Kommentit
Lähetä kommentti