Siirry pääsisältöön

Huumorin ja väkivallan veitsenterällä


 
Yoshihiro Tatsumi: Good-bye and other stories. (Drawn And Quartely 2012. 202s.)

Yoshihiro Tatsumi: The Push Man and other stories
(Drawn And Quartely 2012. 204s.)

Jos blogillani olisi lukijoita, niin pahoittelisin, että jaarittelen taas japanilaisesta kirjallisuudesta. Tai tällä kertaa sarjakuvasta, itse asiassa. Vaan ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei kuvaa urbaanin elämän ahtaisiin nurkkiin ajettuja ihmisiä osuvammin kuin  japanilaisen sarjakuvan suurimpiin nimiin lukeutuva Yoshihiro Tatsumi.

Tatsumin henkilöhahmot ovat lähes kaikki raskasta ja aliarvostettua työtä tekeviä miehiä. He ovat väliinputoajia, sivullisia ja aina yksinäisiä, aina alistettuja ja osaansa pakotettuja.  Tarinat paljastavat heidän yksityisen, salatun ja usein pimeän tai häpeällisen puolensa.

Yoshihiro Tatsumin kertomukset muistuttavat parhaita kaunokirjallisuuden novelleja. Ne ovat kulmikkaita, illuusiottomia, älykkäitä ja täynnä lukijan oivalluskykyyn nojaavia nyansseja ja ristiriitoja. Mikä tärkeintä, ne jäävät mielen pohjalle pitkäksi aikaa.

Good-bye sisältää yhdeksän tarinaa ja The Push Man viisitoista. Jos pitäisi suositella näistä toista, valintani kallistuu The Push Maniin. Näissä tarinoissa Tatsumin ominaislaatu pääsee parhaiten esille. Good-Byen tarinat ovat pidempiä ja monitulkintaisempia. (Hiroshiman tuhosta kertovan avaustarinan Hell täytyy muuten olla sarjakuvahistorian parhaita pieniä moraalitutkielmia).

Tatsumin sarjakuvia lukee lähes varpaillaan, sillä milloin tahansa tarinoiden näennäisen tyyni pinta rikkoutuu. Tukahdutettu ja patoutunut ryöpsähtää esiin absurdilla, usein tuhoavalla tavalla.
 Esimerkiksi näin: Petetyksi tullut mies ostaa piranhoja lemmikikseen ja survoo katalan ja tunteettoman vaimonsa käden akvaarioon.

Tarinat pelaavat tämänkaltaisilla murtumakohdilla. Usein huumorin, väkivallan ja yllätyksellisyyden veitsenterä leikkaa terävästi ja niin nopeasti, että lukija ei tiedä, pitäisikö ensin hämmentyä, huvittua vai kauhistua.


Vaikka Tatsumin tarinoilla on usein tuhoisa loppu, henkilöhahmot eivät ole pahoja. He ovat kohtalon kolhimia, väärin ymmärrettyjä ja heidät kuvataan useimmiten siten, että lukijalle jää vain sääli tai sympatia. Tämä siksi, ettei Tatsumi tutki pahuutta. Hänen tarinansa pohtivat vaihtoehdottomuutta, ihmisen haavoittuvuutta ja modernin elämän järjettömyyttä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Vuoden lukukokemus on tässä. Ehkä.

Alessandro Baricco: Silkki. Suom. Elina Suolahti. Wsoy 1997. 114s. Pysy siinä, haluan katsella sinua. Minä olen katsellut sinua paljon, mutta et ollut minua varten, nyt olet minua varten, älä tule lähemmäksi, ole niin hyvä, pysy siinä missä olet, meillä on kokonainen yö... Näin alkaa eräs kaunokirjallisuuden hienoimmista rakastelukohtauksista. Se ei tapahdu kertojansa, teoksen henkilöhahmon, elämässä. Se tapahtuu hänen kuvitelmissaan. Niin sen täytyykin olla. Todellisuus ei ole yhtä kaunista kuin kaipaus, fiktiossakaan. Puhun italialaisen Alessandro Bariccon teoksesta Silkki. Se on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kolmeen kuukauteen. Vaikea ymmärtää, kuinka selvisin tuosta tauosta järjissäni, ehkä en selvinnytkään. Sen jälkeen kuitenkin janosin hyvää kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Luin Silkin ja maailma nyrjähti paikoiltaan. Sisältöön. Hervé Joncour on ranskalainen kauppias 1860-luvun Ranskassa. Elämä on onnellista ja vaurasta, avioliitto mallillaan. Jonco

Haluan tarjota Haruki Murakamille oluen

  Kummallinen tunne, jossa syyllisyys ja voimakas kaipuu kietoituivat toisiinsa vaikeasti eroteltavalla tavalla. Ehkä se oli tunne, joka saattoi syntyä vain pimeässä salaisessa paikassa, jossa todellisuus ja epätodellinen sekoittuivat salakähmäisesti.  Hän koki merkillistä kaihoa tuota tunnetta kohtaan. Ihan mikä tahansa uni, mikä tahansa tunne kelpaisi. Jos näkisi vielä kerran vaikka unen, johon Shiro ilmestyisi, niin sekin kelpaisi. Hän nukahti lopulta, muttei nähnyt unia. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet.  Tammi 2014. 330 sivua. Lempikirjailijan uuteen teokseen tarttuminen jännittää aina. Haruki Murakamin teosta Värittömän miehen vaellusvuodet olen odottanut yli vuoden. Ensimmäinen syy: Haruki Murakami on japanilaisen kirjallisuuden ykkösnimi. Toinen syy: tarinassa matkataan Suomeen.  Kolmas: kyseessä on Murakamin ensimmäinen teos, joka on käännetty suoraan japanista suomeksi. Paljastan heti. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut täyskymppi, mutta