Siirry pääsisältöön

Taiteilijuuden kirous

- Taide on onnistunutta vain jos siihen laittaa osan itseään. Siksi se on niin vaikeaa. Laulaminenkin. Oletko sinä onnellinen?
- Jos olisin, en ehkä enää maalaisi.
- Uskotko, että taiteilijuudesta on mahdollista parantua?
Albert huokasi.
- Se on kuin kirous. Minä en valinnut sitä.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 479 sivua.

Onko koskaan kirjoittu yhtä paljon elämäkerrallista fiktiota kuin nyt? Epäilen. Tarvitsee vain vilkaista kustantajien listoja. 2000-luvun kirjallisista suuntauksista elämäkerralliset romaanit pistävät silmään runsaslukuisina.

Ymmärrän viehätyksen.  Fiktion avulla voi täyttää aukot, joihin  elämäkerrallinen kirjoittaminen ei yllä - toiveiden, pelkojen ja salattujen halujen täplittämän yksityisen psykologisen maiseman.

Vastenmielisyydenkin niitä kohtaan ymmärrän. Miksi retostella edesmenneen elämällä? Kuolleet eivät voi puolustautua. Lukija on kirjailijan moraalin ja hyvän maun armoilla.

Venla Hiidensalon Albert Edelfeltistä kertova romaani Sinun tähtesi on vuoden ensimmäisiä  romaaneja. Edelfeltin kaltaiseen kansallistaiteilijaan tarttuminen on riskaabelia. Miten kirjoittaa, ettei lopputulos ole kankea kirjallinen patsas? Miten välttää taiteilijamyytin pönkitys ja putoaminen kliseiden sudenkuoppaan?

Millainen on Venla Hiidensalon Edelfelt?

Inhimillinen ja ristiriitainen: Hän maalaa. Hän juo. Häntä rassaavat suku- ja perhesiteet, velvoite elättää ja olla isä. Hänen avioliittonsa on kulissi. Hän makaa malliensa kanssa, sillä ilman seksiä hän on kykenemätön työskentelemään. Hän on levoton, vapaudenkaipuinen, yksinäinen ja alati tyytymätön. Vanhetessaan hänestä tulee yhä synkempi.
Hiidensalon Edelfelt kokee, että on täyttänyt muotokuvillaan vain tilaajiensa toiveita. Hän ei kykene iloitsemaan menestyksestään, henkilökohtainen täyttymys jää saavuttamatta. Se vain välähtää hänelle, ensin ranskalaisen rakastetun Virginien, sitten Aino Actén muodossa.

Hiidensalon Edelfeltiä ei kaiverra weltschmerz tai angst. Mieleen tulee ranskasta juontava termi ennui, eräänlainen syvä lyyrinen apeus, tylsistyminen elämään ja pettymys maailmaa kohtaan.

Kärsivän taiteilijan myytti, kyllä. Vaan olisiko onnellinen Albert Edelfelt ollut kaunokirjallisesti kiinnostava?

Kirjalijan ansioksi on todettava, että aivan näin yksioikoinen Hiidensalon kuva Edelfeltistä ei ole. Siihen tuovat moniulotteisuutta teoksen muut henkilöhahmot, Edelfeltin perheenjäsenet, joiden kautta häntä myös tarkastellaan. Hiidensalo osaa kutoa Edeltin osaksi yhteisöään. Tämä on teoksen vahvuus.


Muuten ansiokkaan romaanin loppu on epäonnistunut. Albert Edelfelt menehtyi 1905. Teoksen tapahtumia on venytetty vuoteen 1917 ja 1918. Aivan niin, Suomen juhlavuosi jne. Kummallista silti, ettei kustannustoimittaja puuttunut tällaiseen kaunokirjalliseen tyhjäkäyntiin.




 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mitä varten elät?

Koska nomadit ovat liikkumisen ammattilaisia, voiko heidän elämäntapansa opettaa jotain paikallaan asuville? Nomadien arki haastaa eräitä keskeisiä länsimaisten yhteiskuntien vaalimia arvoja: turvallisuushakuisuuden, suunnitelmallisuuuden ja jatkuvuuden sekä taloudellisen kasvun. -- Nomadit hämärtävät totuttuja rajoja: kodin ja ulkomaiden, nationalismin ja globalismin, sitoutumisen ja syrjäytymisen, työn ja vapaa-ajan. Päivi Kannisto: Elämäni nomadina. Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita. Atena 2012. 320 s. Päivi Kanniston teos Elämäni nomadina on lojunut lukemattomien kirjojen pinossani viime syksystä saakka. En ole viitsinyt/halunnut siihen tarttua. Kirjoittaja patsasteli kohtalaisen paljon julkisuudessa teoksen ilmestymisen aikoihin. Kuvittelin lehtijuttujen perusteella tietäväni mistä teoksessa on kyse. Taas yksi hyväosaisen laiskanpulskeaa elämää viettävän henkilökohtainen emansipaatiotarina, ei kiitos. Myös kirjan nimi antaa odottaa tilitystä. Ol...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...
Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...