Siirry pääsisältöön

Tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäeleinen o
Uusimmat tekstit

Ota minut mukaan, Bea

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Like. 2016. Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki . Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.) Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä. Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa. No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole.

Haluatko erilaisen näkökulman sisällissotaan? Lue tämä kirja

Anna Bondestam: Kuilu. Tammi 1967. Miten helppoa ja houkuttelevaa historiasta on punoa yksioikoisia ja yksinkertaistavia tarinoita. Sisällissota vaikka. Kuinka monesta näkövinkkelistä siitäkin voi puhua. Eräs harvoin tilaa saava näkökulma on puhdistukset. Viitaan nyt siihen, mitä rintaman selustassa valkoisen Suomen puolella tapahtui suojeluskuntien ryhdyttyä Seinäjoen päämajasta käsin johdonmukaisesti eliminoimaan mahdollista uhkaa selustastaan: punaisten kannattajiksi ja sympatisoijiksi epäiltyjä. Suuri määrä etenkin pohjalaisten työväenyhdistysten jäseniä vangittiin "varmuuden vuoksi" ja passitettiin vankileireille, joita perustettiin heti sodan alussa valkoisen Suomen alueelle. Vangittavaksi määrättiin myös kutsunnoista kieltäytyjät, sekalainen sakki pikkurikoksiin syyllistyneitä ja joitain varomattomia lahtarivitsejä heittäneitä suunsoittajia. Onnettomin kohtalo koko 1918 sodassa oli niillä "varmuuden vuoksi" vangituilla, jotka joutuivat ensin jolleki

Todellisella elämällä ei ole tarinaa

  Markku Pääskynen: Hyvä ihminen.  Tammi 2018. 198 s. I don’t know how many souls I have. I’ve changed at every moment. I always feel like a stranger. I’ve never seen or found myself. From being so much, I have only soul. A man who has soul has no calm. A man who sees is just what he sees. A man who feels is not who he is. Attentive to what I am and see, I become them and stop being I. Each of my dreams and each desire Belongs to whoever had it, not me. I am my own landscape, I watch myself journey - Various, mobile, and alone. Here where I am I can’t feel myself. Älkää kysykö miksi en ole päivittänyt tätä blogia yli vuoteen tai mitä olen tuona aikana tehnyt, olenko lukenut hyviä kirjoja, olenko huonoja, olenko tullut niistä kylläiseksi, olenko tullut niistä onnelliseksi tai onnettomaksi. Kyllä. Ehkä. En tiedä. Tai kaikkea tätä. Jokatapauksessa. Tuo ylläoleva, tähän blogitekstiin lähes kokonaan julkeasti siteerattu runo on tietenkin Fernando Pessoaa . Portugalilaisrunoilij

Elämä lyhyt, taide pitkä

"Välillä tuntuu jotenkin vaikealta elää", hän sanoi. "Niin." "Mutta kaikki on hyvin?"  " Kaikki on hyvin." Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Sain juuri päätökseen Joel Haahtelan uutuusromaanin Mistä maailmat alkavat . Ensin tekee mieli sanoa tämä:  Joel Haahtela on suomalaisen nykykirjallisuuden suuri humanisti, ehkä suurin. Lukekaa Mistä maailmat alkavat niin tiedätte, mitä tarkoitan. Haahtela operoi tunnelmilla ja tunnemaailmoilla. Kerronta on hienosäikeistä, lyyristä ja äärimmilleen nyanssein viritettyä. Haahtelan tavassa kuvata ihmistä on hartautta. Hän kirjoittaa henkilöhahmoistaan aina kunnioittavasti. Heissä on hyvin harvoin mitään alhaista ja vietinomaista.  Haahtelan kirjallisessa imperiumissa ihminen on ennen kaikkea henkinen olento, enemmänkin. Ikään kuin kirjailija näkisi ihmisessä pyhyyttä, jonka tahtoo paljastaa. Onko tämä Haahtelan kirjailijuuden perimmäisin eetos? Haahtelan sympati

Taiteilijuuden kirous

- Taide on onnistunutta vain jos siihen laittaa osan itseään. Siksi se on niin vaikeaa. Laulaminenkin. Oletko sinä onnellinen? - Jos olisin, en ehkä enää maalaisi. - Uskotko, että taiteilijuudesta on mahdollista parantua? Albert huokasi. - Se on kuin kirous. Minä en valinnut sitä. Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 479 sivua. Onko koskaan kirjoittu yhtä paljon elämäkerrallista fiktiota kuin nyt? Epäilen. Tarvitsee vain vilkaista kustantajien listoja. 2000-luvun kirjallisista suuntauksista elämäkerralliset romaanit pistävät silmään runsaslukuisina. Ymmärrän viehätyksen.  Fiktion avulla voi täyttää aukot, joihin  elämäkerrallinen kirjoittaminen ei yllä - toiveiden, pelkojen ja salattujen halujen täplittämän yksityisen psykologisen maiseman. Vastenmielisyydenkin niitä kohtaan ymmärrän. Miksi retostella edesmenneen elämällä? Kuolleet eivät voi puolustautua. Lukija on kirjailijan moraalin ja hyvän maun armoilla. Venla Hiidensalon Albert Edelfeltistä kertova romaani S

Mitä haluan lukea keväällä 2016?

Oho ja jopas jotain. Kävin läpi kustantajien kevätkatalookit ja eräs asia pisti silmiin. Runokeväästä on tulossa melkoinen, yhtä vahvaa ja runsasta en muista vuosikausiin.  Kokoelman julkaisevat mm. Harri Nordell, Panu Tuomi, Olli Heikkonen, Kristiina Wallin, Jyrki Kiiskinen, Erkka Filander ym. Iloitsen. Muutoin kevään 2016 kirjasato näyttää yllättävän nimettömältä. Meinaan, että hypetetyimmät kirjailijat loistavat poissaolollaan. Odotetuin teos lienee Tommi Kinnusen helmikuussa julkaistava Lopotti . Katsoin myös, että mm. Mikko Rimmiseltä ja Juha Itkoselta tulee jotain. Ehkä hyvä näin. Suosituimpien kirjailijoiden poissaolo julkaisulistoilta antaa tilaisuuden loistaa muille, ei-niin-hypetetyille tekijöille. Ja keväthän on nyt aina tälläista. Käännösteoksista isoin tapaus taitaa olla Helen MacDolnaldin tietokirjaksi luokiteltu teos H niin kuin haukka , jonka mainitsin tässä postauksessa . (Tosin virheellisesti ruotsalaiseksi teokseksi). Jokatapauksessa. Alla hyvin subjektii