Siirry pääsisältöön

Kivekset ruvella ja meditoiden maailman ympäri

"Joku soitti. Jostain ristiinpukeutuvasta hipistä, joka luistelee valtatiellä." "No jos näen sellaisen, kerron teille ensimmäiseksi", vastasin hilpeästi.
Hän tuijotti minua epäuskoisena. "Siis mitä perhanaa sinä luulet tekeväsi poika? Luisteleminen valtatiellä on laissa kielletty! Oletko sinä ryypännyt?" 
"En, sir". "Minkä takia sinulla sitten on..." Hän osoitti housuhamettani. "Tuota viime yönä tulimuurahaiset purivat minua, mmh" - nojauduin häntä kohti ja kuiskasin: "Jormaan." 
Poliisi hätkähti. "Menepäs autoon, poika".
 

 
Jason Lewis: Tummat vedet. Lihasvoimin maailman ympäri. Basam Books 2013. 307 sivua.

Jason Lewisin Tummat vedet on lukulistallani vuoden kiinnostavimpia kirjoja. Hämmästys oli suuri saatuani opuksen käteeni. Häh, vain 307 sivua! Kuinka 13 vuotta kestänyt, lihasvoimin tehty maailmanympärimatka on saatu tiivistetty reiluun kolmeensataan sivuun?

Kyse on tekeillä olevan trilogian ensimmäisestä osasta. Tummat vedet kuvaa reissun alkuosan, Atlantin ylityksen ja rullaluistelumatkan halki Yhdysvaltain. Matkaa Lewis tekee ystävänsä kanssa.

Jason Lewis on kova luu. Hän kiersi ensimmäisenä ihmisenä maapallon pelkkää lihasvoimaa käyttäen.  Hän matkasi muun muassa polkuveneellä, rullaluistimilla, kajakilla ja pyörällä. Lewisin nimiin kirjattiin samalla tukku muita ennätyksiä. Hän on muun muassa ensimmäinen Yhdysvaltain halki rullaluistellut ja ensimmäinen Atlantin polkunveneellä ylittänyt ihminen.
Lewis profiloi ja promoaa itseään ympäristöasioiden puolestapuhujana. Hän on myös kiertänyt sadoissa kouluissa puhumassa reissustaan.

Tätä taustaa vasten on ylenmäärin hämmentävää, kuinka köykäinen, viihdyttävä ja nopealukuinen teos Tummat vedet on. Se ei ole huono asia. Teos on seikkailukirjojen eliittiä, tarina, joka on pakko ahmia loppuun.
Jason Lewis on showmies. Hänet voi kuvitella iltanuotioiden vetonaulaksi ja mehevimmät jutut taitavaksi tarinan iskijäksi. Juuri nuo vetävimmät jutut ja kliimaksit hän on valinnut teokseensa. Purskahtelin nauruun muutaman otteeseen kirjaa lukiessani.
Välillä Lewis korostaa mielestäni kuitenkin liikaa sitä, kuinka kokemattomia ja valmistautumattomia hän ja ystävänsä moiseen reissuun olivat.

Vaikka vitsi lentää, Lewisin tarinointi paljastaa, kuinka rankka koettelemus Atlantin ylitys polkuveneellä oli. Ystävysten keskinäinen suhde rakoilee, he kutistuvat langanlaihoiksi ja ovat päästä hengestään useammin kuin kerran. Viimeistään Atlantilla mietiskellessään Lewis paljastuu itsensä etsijäksi ja kirjan - tai ehkä pikemminkin matkan - filosofinen pohjavire tulee ilmi.
Autio Atlantti kaukana yhteiskunnan hälinästä ja vääristävästä peilisalista on ihanteellinen paikka inhimillisen tietoisuuden purkamiseen. Sen yksinäisyydessä ja rauhassa on mahdollista kuoria kerroksia ja etsiä vastausta ensimmäiseen kysymykseen: Kuka tai mikä oikein olen. Siihen tarvittiin meditointia.
Jonkinlaisiin oivalluksiin nämä pohdinnat lopulta johtavat. Lewis oivaltaa jotain myös nondualismista ja länsimaisen rationalistisen, kieleen pohjautuvan ajattelun luonteesta. Hindulaista ja buddhalaista perinnettä tunteville Lewisin objektiivista todellisuutta koskevissa mietinnöissä ei ole mitään uutta. Loppukaneetiksi totean tämän: Sen verran Tummat vedet karikatyrisoi ja liioittelee, ettei se lopulta kerro paljonkaan Lewisin persoonasta tai maailman moniulotteisuudesta. Parempi kuitenkin odottaa jatko-osia ennen lopullisen tuomion lausumista.

Ja kyllä tällaisesta reissusta muuten yhden dokumentinkin tekaisee:



Lewisin kotisivut.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador. 177 s. Maarit Verrosen uuden romaanin kannen kuva on hätkähdyttävän upea: tulenoranssi repeämä mustalla pohjalla. Se kuvaa laavahalkeamaa. Romaanin tarinassa niitä puhkeaa maankuoreen kaikkialla. Teoksen tarinallinen tavoite on suurellinen: Hiljaiset joet on apokalypsi, se kuvaa maapallon tuhoutumista. Verronen tekee romaanissaan ihmeellisen tempun.  Hänen kirjallisessa visiossaan planeetta Maan tuhoutumisesta on kauneutta, jopa hartautta. Tarinan mittakaava on henkeäsalpaava. Tällaisessa suuressa kertomuksessa ihmisten kuolema ja joukkotuho on niin toissijainen, ettei siihen kiinnitetä huomioita. Nyt meni miljoona. Ja taas toinen. Kertoja ei halua lukijan pysähtyvän niihin. Pääroolissa on kuolinkamppailuaan käyvä Maa. Sen tuhon rinnalla kaikki inhimillinen kärsimys on toissijaista. Romaanin mittakaava on myös hyvin pieni. Tuhosta selviää vanheneva nainen ja viisi orpoa lasta. Romaanin päähenkilö on hyvin verrosmainen vähäelein...

Psyykoosi vai valaistuminen?

Persoonallisuudesta luopuminen siinä mielessä kuin se tarkoittaa turhan yksilöllisyyden hylkäämistä - sitä että menettää kaiken minkä vain voi menettää ja siitä huolimatta on. Että vähän kerrassaan ja niin varovasti ettei tuskaa tunnu, kuoriutuu, kuin yrittäen vapautua omasta ihostaan, kuoriutuu ominaisuuksistaan. Clarice Lispector: Passio. Teos 2014. Clarise Lispectorin  Passio on raju ja hämmentävä kirja. Olin rynnätä oksentamaan sitä lukiessani. Tämän voi tulkita suosituksena. Harva romaani tekee niin puhtaan fyysisen vaikutuksen. Itse asiassa - ennen Passiota en tiennyt, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa lukijaan tuolla tavoin. Mistä Passio kertoo? Sanotaan vaikka näin: Kaikista kauhuista pahin on oman psyyken hajoamisen tuottama kauhu - nähdä minuutta koossa pitävien rakenteiden ja osatekijöiden läpi ja ymmärtää niiden illusorisuus. Tästä Passio kertoo. Identiteetin hajoamisesta. Skeemoista luopumisesta. Henkisestä muodonmuutoksesta, joka on päähenkilö...

Ota minut mukaan, Bea

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Like. 2016. Etsin viime viikolla kirjahyllystäni (ja ihme kyllä löysin) Bea Uusman teoksen Naparetki . Käyn nyt hyvät blogin lukijat suoraan asiaan. Tämä ruotsalaisen lääkärin kirja teki minuun senkaltaisen vaikutuksen, johon äärimmäisen harva teos pystyy. Ostin sen pari vuotta sitten kirjamessuilta ja ahmin kertaheitolla. (Luin kirjaa sängyssä yökolmeen, vaikka aamulla oli varhainen herätys.) Jokatapauksessa. Laskin siis kirjan viime viikolla työhuoneeni pöydälle. Sen jälkeen olen tarttunut siihen silloin tällöin, kun kirjan vaaleansiniset kannet ovat osuneet silmiini. Selannut sivuja ja lukenut rivin tai kappaleen sieltä täältä. Miksi? Ehkä olen halunnut päästä takaisin Bea Uusman maailmaan. Ehkä olen halunnut päästä takaisin siihen tunnelmaan ja taikapiiriin, jonka kirja sai aikaan, kun luin sitä ensi kertaa. Tai ehkä olen vain yksinkertaisesti halunnut kirjan pitävän minulle seuraa. No. Eihän mikään koskaan niin helppoa ole....