"Kuoleminen, elämäni parasta aikaa"

Tom Lubbock. Until Further Notice, I am Alive. 2012. 218s. 
Philip Gould: When I Die: Lessons from the Death Zone. 2012. 240s. 

Mitä blogissa tekee kaksi kuolema-aiheista kirjaa? Vaikka vaan siksi, että inhimillisen kasvun näkökulmasta kuolema kiinnostaa minua.

Tom Lubbock oli merkittävä englantilainen journalisti ja kriitikko, joka kuoli 53-vuotiaana aivokasvaimeen 2011. Philip Gould oli merkittävä englantilainen poliittinen vaikuttaja, joka menehtyi 61-vuotiaana ruokatorven syöpään 2012 . Molemmat ryhtyivät kirjoittamaan kirjaa saatuaan diagnoosin ja ymmärrettyään elinaikansa olevan vähissä. Molemmat kirjoittivat sairaudestaan ja lähestyvästä kuolemastaan myös sanomalehtiartikkeleita.

Luin ensin Gouldin teoksen. Kolmen kuukauden kulutua luin Lubbockin kirjan. En malta olla vertaamatta asennetta ja tyyliä. Lubbock kirjoittaa lyhyin lausein, etäännytetysti, paikoin lyyrisesti. Hän on sanoissaan filosofinen, älyllinen ja tiivistetty. Gouldin  otteessa on rivien läpi tunkevaa intohimoa ja julistavuutta. Hän halusi inspiroida ihmisiä kuolemaan hyvin. Gould teki kuolemastaan projektin, kampanjan ja esimerkin. Lubbock taas....no, ei tehnyt. Molemmat kirjat ovat hyvin, hyvin intiimejä.

Gouldin kirja on matka kohti tajunnan laajenemista. Lubbock ei kokenut lähestyvän kuoleman alla samanlaista vapautumisen iloa kuin Gould, joka sanaili tähän tyyliin: I am enjoying my death. It's the most fulfilling time of my life.

Lubbock keskittyi raportoimaan mitä aivosyöpä tekee hänen henkisille kyvyilleen. Journalisti menetti sanat, kykynsä kirjoittaa ja puhua. Hänen tekstissään on enemmän pinnanalaisia nyansseja ja ristiriitoja.

En ole varma, ymmärsinkö tai tavoitinko nuo kaikki Lubbockin tekstin nyanssit. Ehkä en, ehkä vain kuolevat ymmärtävät.

Lubbockin persoona jää arvoitukseksi, ja kirjan loppu on henkeäsalpaavin koskaan. Senkaltaisia kirjallisia täystyrmäyksiä kokee harvoin.

Tähän väliin esimerkkiä Lubbockin tyylistä:

At the same time, this life is unbelievable. At moments, it is terrible and outrageous. But in other ways I accept what it brings, in its strangeness and newness. This mortality makes its own world. It is a mystery and many other things. 

**

Among all the believable things, this is the unbelievable thing. I feel sad at this moment. I think of the reasons I have for being sad. But I notice that it feels like a sadness that I have felt, at moments, throughout my whole life. What was it, is it, sadness for? For something that once was, impossible to remember.

Esimerkki Gouldin tyylistä:

The pain somehow connected to the suffering of others in the world. At this crucial moment I felt not isolation but empathy, some kind of recognition of the power of the human spirit.

***

Death is not frightening if you accept it. It is a time for immense change and transformation, a time to fulfil yourself and others, and a chance in a small way to change the world.

Vaikuttaa, että kumpikaan kirjoittajista ei ollut työstänyt ajatusta kuolemastaan ennen diagnoosiaan. Kirjat herättävät kysymään, voiko moista asiaa edes työstää ennen kuin lähtölaskenta on toden teolla alkanut.
Näin Gould toteaa alla olevan videon haastattelussa:

It's only when they say -- you're going to die and this is going to happen in weeks or in months. It's only when that happens you're aware of death and suddenly life screams at you in its full intensity.