Ei ollut tarkoitus laatia kirjoitelmaa tästä teoksesta. Laadin silti. Petri Tammisen Meriromaania on toki kiitelty siellä täällä, mutta siitä huolimatta se pääsi yllättämään. Kyseessä on erinomainen pieni romaani. Siinä ei ole lausettakaan liikaa tai liian vähän. Sen tarina on tiiviisti fokusoitu. Sen huolellinen kysymyksenasettelu kantaa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Muodostuva kerronnan kaari on jäntevä ja hieno.
Tarinan Vilhelm Huurna on merimies, jonka laiva toisensa jälkeen uppoaa. Yhden paatin myrsky saartaa matalikkoon. Toiseen törmää höyrylaiva. Kolmas uppoaa muuten vain. Neljäs hajoaa jäihin - ja niin edelleen. Mitä tekee Huurna?
Jatkaa seilaamista, kun muutakaan ei osaa. Kotona vaimokin menehtyy synnytykseen.
Meriromaanissa yhdistyvät Antti Tuurin lakoninen kerrontatapa ja John Williamsin Stoner-teoksen Stonerin henkilöhahmo. Vilhelm Huurnassa on sama lahja ottaa vastaan kohtalon iskut ja samaa kykyä pysyä stoalaisen tyyväisenä kuin Stonerissa. Hänessä on myös samaa syvää uskollisuutta kutsumukselleen. Kuten Stoner, Meriromaanikin on henkilöhahmoromaani ja elämänviisausromaani.
Tammisen kirjoitustyylissä puolestaan on anttituurimaista konkreettisuutta, yksitotisuutta ja rivien väliin kätkeytyvää huumoria.
Sieltä täältä romaanin muiden henkilöhahmojen puheista pilkahtalee, että Huurna on kaikesta kuuluisasta epäonnestaan huolimatta arvostettu mies. Itselleen hän ei osaa antaa arvoa. Tuon arvon hän antaa elämälle.
Romaanin avainlause löytyy sivulta 125.
Hänestä näytti, että hänen elämänsä oli jäänyt noihin laivoihin ja lahosi nyt siellä kunnes jäljellä ei olisi edes riekaleita, levät vain huljuisivat.
Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.
Kommentit
Lähetä kommentti