No niin. Kirjasyksyn 2014 ensimmäinen teos on luettu, Markku Envallin aforismikokoelma Joka tähtiä tähystää.
En voi väittää pitäväni erityisesti aforismeista. On olemassa parempaakin luettavaa kuin toisten valmiiksi pureskellut ajatukset. Runot, esimerkiksi. Huonoa aforismiahan ei voi naamioida. Se paljastuu heti latteaksi viisaudeksi. Sen sijaan huono runo ei kohdista katsetta itseensä. Se saa lukijan ensin epäilemään omaa tulkintakykyään, vasta sitten tekstiä. Ja sittenkin epävarmuus jää kalvamaan.
Kiinnostavin aforistiikka tarpoo lähempänä runoutta kuin filosofiaa. Aforismin oivallus on kaikille tarjolla. Runo sysää vastuun tulkitsijalle. Omaa heikkouttani toki, että rakastan hämmennystä, mysteeriä ja vainoharhaa enemmän kuin selkeää puhetta.
Markku Envallin kohdalla ei onneksi tarvitse pelätä, että kirjoittaja uppoaa latteiden viisauksien suohon, vaikka heikkojakin tekstejä kokoelmaan mahtuu. Envall on loistava aforistikko. Monipuolinenkin hän on. Envall pureksii yhtä armottomalla otteella taiteen tekemistä, kuolemaa, ihmisluontoa, ihmissuhteita kuin yhteiskuntaakin. Tähän tapaan esimerkiksi:
Olet vain puoliksi skeptikko, jos et epäile epäilyksiäsi.
Etsijä eksyy, kun löytää tien.
Kun valitsee, keneltä kysyy, valitsee vastauksen.
Lähtörauhan rakentamiseen menee elämä.
Työnjako: tutkijat etsivät totuutta, kirjailijat heittävät sen silmille.
Envallin teos sisältää kolmisensataa kiteytystä. Yhdelle sivulle niitä on saatu parhaimmillaan mahtumaan viisitoista. Luin teoksen kolmella istumalla, siis sata aforismia per laaki. Se ei ehkä ole paras tapa kuluttaa aforismeja.
Ai niin, se suosikkiviisaus. Huoneentauluksi en Envallin tekstejä laittaisi, mutta tälle hymähdin eniten:
Kun prosaistin joka toinen lause on aforismi, hän on joko ehtymässä tai tulossa hulluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti