perjantai 1. tammikuuta 2016

Lukuhaasteen huiput

Vuosi on vaihtunut, mutta palaan vielä marraskuun kirjahaasteeseen ja sen aikana lukemiini kirjoihin. Kuten etukäteen ajattelin, alkuperäisessä lukusuunnitelmassa oli mahdoton pysyä. Näin siinä kävi:

- Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
- Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (essee)
- Aki Ollikainen: Musta satu
- Leena Krohn: Erehdys
- Markku Pääskynen: Sielut
- Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö (sarjakuva)
- Darryl Cunningham: Psychiatric Tales (sarjakuva)
- Vuokko Sajaniemi: Pedot
- Juha Valste: Neandertalinihminen (tieto)
- Svante Pääbo: Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä (tieto)
- Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
- Sini Mononen, toim: Alaston totuus taiteesta (essee)
- Heleena Lönnroth: Puukolla vai puntarilla?

Näistä teoksista mieleenpainuvimmat lukukokemukset olivat:


Leena Krohn: Erehdys

Olen yhä sitä mieltä, että Leena Krohn on Suomen merkittävimpiä kirjailijoita ja enemmän. Hän on todellisuuden kerrostumien näkijä ja tutkija. Lähes koko Krohnin tuotanto on omistettu yhdelle kysymykselle: kuinka inhimillinen tietoisuus toimii ja kuinka tietoisuus on - tai luo - todellisuutta. Ja ennen kaikkea:  onko tuon todellisuuden takana jotain muuta ja voiko siihen saada kosketuksen? En tiedä toista kirjailijaa, joka tutkii yhtä ja samaa teemaa samalla tavoin sinnikkäästi ja johdonmukaisesti. Krohn verhoaa lukeneisuutensa taitavasti kuten hyvän kirjailijan kuuluukin, mutta tarkka lukija tunnistaa hänen kaunokirjalliseen ontologiaansa kutoutuvan säikeitä mm. moderneista luonnontieteistä ja mystiikan perinteistä.
Luin Erehdyksen kahteen kertaan. Teos sisältää Krohnin teosten tavoin lukuisia sisäkkäiskertomuksia täynnä varjoja, outoja kulmia ja ristivalotuksia. Kehystarinan päähenkilö on kirjailija, joka matkustaa pikkupaikkakunnan kirjastoon puhumaan työstään ja lukemaan otteita teoksistaan. Muuta en halua kertoa kuin että teoksen loppu on tyrmäävä.
Sitaatti teoksen keskeltä:

Rouva Kaskas ajatteli, että jos hänen muistonsa olisivat erilaisia, hän itsekin olisi toinen. Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan.
"Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia."  Olisiko tämä lause iskevämpi näin:  "Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri itsensä kaltaisia kokemuksia."

 *** 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Miten ihmiselle käy, kun hänelle tapahtuu äärimmäisen epätodennäköisiä asioita? Tätä kysymystä  Taivaalta tippuvat asiat tarkastelee. Merkilliset sattumat koettelevat romaanin henkilöhahmoja. Yhteen iskee viidesti salama, toinen voittaa lotossa kahdesti, kolmas menettää vaimonsa, kun tämän päähän putoaa yllättäen taivaalta jääkimpale. Romaanin kysymyksenasettelu on kiinnostava. Sysätessään henkilöhahmonsa heikoille jäille Ahava tulee samalla paljastaneeksi jotain universaalia: ihmisen hallinnan- ja turvallisuudentunteen haurauden ja ohuuden. Järjestäytyneen maailman ja arkipäiväisten askareiden alla lymyää mielettömyys, hallitsemattoman tapahtumisen potentiaali, jonka järkeistämiseen ja haltuunottoon ihmisen välineet ovat kehnot. Taivaalta tippuvat asiat  on hieno, kylmäävällä tavalla kaunis romaani.
Kuulkaa, matto voi mennä jalkojen alta ilman kärsimystäkin. Siksi minä teille kirjoitin ja kirjoitan nyt uudestaan, anteeksi.
 ***


Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskysen romaanin juoni on näennäisen simppeli. Kirja kertoo, mitä yhden päivän aikana tapahtuu, kun Maija-niminen pikkutyttö katoaa. Thrilleriä tai edes jännityskertomusta odottava kuitenkin pettyy. Maijan hahmo on kirjailijan motiivi tutkia, kuinka ihminen on läsnä poissaolonsa kautta ja mitä tapahtuu, kun yhteisöön repeää yhden sen jäsenen muotoinen aukko ja kuinka yhteisö sen seurauksena menee epätasapainoon. Maijan katoamisen horjuttamat ihmiset ajelehtivat uudessa valossa paljastuneessa todellisuudessa kuin laivat vailla kapteenia.
Sielut operoi osaltaan samalla sattuman ja todellisuuden repeämisen tematiikalla kuin edellä arvioitu Taivaalta tippuvat asiat, mutta taiteilee kahden todellisuuden taitekohdassa näkyvämmin. Pääskynen kutoo runollisella otteella romaanin konkreettisen maailman ja tapahtumien rinnalle unenomaista maailmaa. Pääskynen on nerokas pinnanalaisen maailman tarkkailija ja rakentaja.  Sielut on on kunnianhimoinen, metafyysisiä kysymyksenasetteluja kätkevä kaunokirjallinen taideteos. Se on myös salakavalasti salaviisas teos. Tällaisten lauseiden edessä on pakko kumartaa:
Yksi Taiton lapsuuden tärkeimmistä asioista oli lukea Salaisuuksien kirjaa joka oli elämän kirja ja kuoleman kirja, rakentaa asioista kuva ja hylätä se, oppia vertaukset ja sekoittaa ne keskenään, oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtäaikaa.

***


Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? toim. Ville-Juhani Sutinen. 


Tunnustan. En ole lukenut yhtään Wallacen teosta enkä usko koskaan edes tarttuvani hänen pääteokseensa Infinite Jest. Sen sijaan olen lukenut kohtalaisen paljon, mitä Wallacesta on kirjoitettu, joten tartuin Sutisen toimittamaan esseekokoelmaan. En tiedä, onko se paras opus tutustua amerikkalaiskirjailijan ajatteluun ja estetiikkaan; äänessä lienevät kuitenkin Suomen innokkaimmat Wallace-fanittajat.
Kokoelman toimittaja Sutinen kirjoittaa alunperin v. 2008 julkaistussa esseessään minun makuuni liian provokatiivisen ylemmyydentuntoisesti. Onneksi kukkoileva tyyli tuppaa katoamaan älyköistä kuuteenkymmeneen ikävuoteen mennessä ja parhaassa tapauksessa korvautuu nöyryydellä. Niin, minä olen tullut vanhaksi. Jokatapauksessa. Kirjassa olennaisimman Wallacesta tiivistävät esseissään Tommi Melender ja Ville Luoma-aho, tässä järjestyksessä. Melender käsittelee Wallacen kritiikkiä nykykulttuurin kyllästämää ironiaa kohtaan ja tekee tiivistävän analyysin Infinite Jestistä. Ai niin. Kumpi muuten on ironian vastakohta, vilpittömyys vai naiivius?

***

Darryl Cunningham: Psychiatric Tales


Aina joskus tapaa ihmisiä, jotka kuvittelevat että mielenterveyttään voi täysin hallita, että välttyy sekoamiselta kun kulkee kultaista keskitietä -  syö hyvin, lenkkeilee, rakastaa ja tulee rakastetuksi. Sellaiseen ajatteluun liittyy omahyväinen syytös: jos sairastut, olet elänyt väärin ja voit syyttää vain itseäsi. Niin tietämättömän ihmisen käteen ojentaisin Darryl Cunninghamin sarjakuvateoksen. Psychiatric Tales sisältää kahdeksan tarinaa, jotka käsittelevät mm. skitsofreniaa ja masennusta. Teos tarpeellinen muistutus siitä, että psyykkiset sairaudet eivät ole yksioikoisia behavioristisia tuotoksia vaan jotain muuta, josta oheinen sitaatti todistaa:

Sarjakuva muuten perustuu Cunninghamin omiin kokemuksiin. Hän työskenteli ja opiskeli mielisairaalanhoitajaksi kunnes sairastui itse. Arvottomaksi itsensä kokemisen suosta hänet pelasti sarjakuvien tekeminen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti