Koska listat <3.
Beneath the surface I sense how I am growing older/ Holding the pieces you left like a last intervention. (Pluton)
(1.) SOEN: TELLURIAN
Vuoden parhaan levyn valinta ei ole koskaan ollut näin lapsellisen helppoa. Soenin eka levy Cognitive oli hyvä, mutta Tellurian on poskettoman hyvä, ja Pluton vuoden paras kappale, Words toiseksi paras. Vaikeampaa on sen sijaan eritellä, miksi Tellurianin tyylikäs progeilu kolahti, sillä tähän levyyn syntyi heti kovin tunnepitoinen suhde samalla tavoin kuin viime vuoden levylistallani ykkössijan vallanneeseen Leprouksen Coaliin. Soen tekee muuten keikan Suomessa helmikuussa. Must. Be. There. Biisivalinnat: Pluton, Words.
This darkness does not want me/ It refuses to hold me. (Masonic Youth)
(2.) WOVENHAND: REFRACTORY OBDURATE
Kävin katsomassa yhtyeen keikan syksyllä Helsingissä. Ilmeistähän tuo on. Wovenhandiin on vaikeaa enää läimäistä country-yhtyeen leimaa. David Eugene Edwardsin uusi tuotanto jylisee raskaampana kuin koskaan. Keikasta kirjoitettujen arvioiden perusteella osaa Wovenhand-faneja tämä tuntuu häiritsevän, mutta minua ei. Olennaisin on sentään tallella: voima, röyhkeys, roso ja gospel.
Biisivalinta: Refractory
We sat in Babel's tower/ And fought over the world/ I never spoke the language/ Of your saints and sinners. (Babel's Tower)
(3) PRIMORDIAL: WHERE GREATER MEN HAVE FALLEN
Kun listasijalla 9. oleva Agalloch tähyää kohti kosmisia mittakaavoja ja metafyysisiä lakeja, Primoridal jauhaa doomisti sivilisaatioiden romahtamisesta. Kuten monilla muilla genren yhtyeillä siinä ei ole kyse pelkästä miekanheiluttelusta (Whispered!) tai ironisesti toteutetusta, esteettisestä uhosta (jätän esimerkit mainitsematta). Primordial jäljittää tuhoviettiä tähyämällä kohti myyttejä ja ihmiskunnan sakean sotaisaa historiaa. Kun vielä bändin solisti A. A. Nemtheanga rääkyy päälle veret seisauttavan uskottavasti, niin avot, sitä on lähes valmis yhtymään kertosäkeeseen. Ehkä sen teenkin, yhtyeen keikalla Lontoossa helmikuussa. Biisivalinta: Babel's Tower.
Burn your fire for no witness, it's the only way it's done. (White Fire)
(4.) ANGEL OLSEN: BURN YOUR FIRE FOR NO WITNESS
Kenen muun naislaulajan ääni kuulostaa yhtä vintagelta kuin Angel Olsenin? Kenen? Ha. Aivan niin, muita ei ole.
Laittakaa ensimmäiseksi soimaan Unfucktheworld ja näpätkää sen jälkeen soimaan White Fire. Se on muuten ehdokkaani vuoden parhaaksi kappaleeksi, minimalimissaan ja keskittyneessä melankoliassaan huippuunsa hiottu. Jo ensimmäiset säkeet riittävät riisumaan aseet kuulijalta. Everything is tragic, it all just falls apart. Biisivalinnat: White Fire, Unfucktheworld
I saw fire, I saw fire then. (I've Got Your Name)
(5.) MARISSA NADLER: JULY
Marissa Nadlerin Ballads of Living And Dying ja sen jälkeen ilmestyneet Nadler-levyt olivat sellaisia tajunnanlaajentajia, ettei toista. Kukaan muu ei voi laulaa ...love again, there is a fire... ja kuulostaa samalla tavalla proosalliselta kuin Nadler. Meni hetki, ennen kuin uskalsin tarttua uuteen levyyn. Nadlerilla on sielun pohjamutia kourivan tarinankertojan hypnoottinen ääni ja velhon kyky kirjoittaa kappaleita. July on juovuttava, eskapistinen ja poeettinen albumi. Sen melankoliassa on arvaamattomia pohjavirtoja. Tällä levyllä tosin ei ole aivan yhtä fantastisia kappaleita kuin aikaisemmilla. Nadler on parhaimmillaan, kun hän kertoo hieman vanhanaikaisia, kohtalokkaita tarinoita (Lily, Henry And The Willow Tree) tai sovittaa kappaleensa runoihin (esim. Hay Tanatos Muertos Pablo Nerudalta). Biisivalinta: Dead City Emily
Beneath the surface I sense how I am growing older/ Holding the pieces you left like a last intervention. (Pluton)(1.) SOEN: TELLURIAN
Vuoden parhaan levyn valinta ei ole koskaan ollut näin lapsellisen helppoa. Soenin eka levy Cognitive oli hyvä, mutta Tellurian on poskettoman hyvä, ja Pluton vuoden paras kappale, Words toiseksi paras. Vaikeampaa on sen sijaan eritellä, miksi Tellurianin tyylikäs progeilu kolahti, sillä tähän levyyn syntyi heti kovin tunnepitoinen suhde samalla tavoin kuin viime vuoden levylistallani ykkössijan vallanneeseen Leprouksen Coaliin. Soen tekee muuten keikan Suomessa helmikuussa. Must. Be. There. Biisivalinnat: Pluton, Words.
This darkness does not want me/ It refuses to hold me. (Masonic Youth) (2.) WOVENHAND: REFRACTORY OBDURATE
Kävin katsomassa yhtyeen keikan syksyllä Helsingissä. Ilmeistähän tuo on. Wovenhandiin on vaikeaa enää läimäistä country-yhtyeen leimaa. David Eugene Edwardsin uusi tuotanto jylisee raskaampana kuin koskaan. Keikasta kirjoitettujen arvioiden perusteella osaa Wovenhand-faneja tämä tuntuu häiritsevän, mutta minua ei. Olennaisin on sentään tallella: voima, röyhkeys, roso ja gospel.
Biisivalinta: Refractory
(3) PRIMORDIAL: WHERE GREATER MEN HAVE FALLEN
Kun listasijalla 9. oleva Agalloch tähyää kohti kosmisia mittakaavoja ja metafyysisiä lakeja, Primoridal jauhaa doomisti sivilisaatioiden romahtamisesta. Kuten monilla muilla genren yhtyeillä siinä ei ole kyse pelkästä miekanheiluttelusta (Whispered!) tai ironisesti toteutetusta, esteettisestä uhosta (jätän esimerkit mainitsematta). Primordial jäljittää tuhoviettiä tähyämällä kohti myyttejä ja ihmiskunnan sakean sotaisaa historiaa. Kun vielä bändin solisti A. A. Nemtheanga rääkyy päälle veret seisauttavan uskottavasti, niin avot, sitä on lähes valmis yhtymään kertosäkeeseen. Ehkä sen teenkin, yhtyeen keikalla Lontoossa helmikuussa. Biisivalinta: Babel's Tower.
(4.) ANGEL OLSEN: BURN YOUR FIRE FOR NO WITNESS
Kenen muun naislaulajan ääni kuulostaa yhtä vintagelta kuin Angel Olsenin? Kenen? Ha. Aivan niin, muita ei ole.
Laittakaa ensimmäiseksi soimaan Unfucktheworld ja näpätkää sen jälkeen soimaan White Fire. Se on muuten ehdokkaani vuoden parhaaksi kappaleeksi, minimalimissaan ja keskittyneessä melankoliassaan huippuunsa hiottu. Jo ensimmäiset säkeet riittävät riisumaan aseet kuulijalta. Everything is tragic, it all just falls apart. Biisivalinnat: White Fire, Unfucktheworld
I saw fire, I saw fire then. (I've Got Your Name)
(5.) MARISSA NADLER: JULY
Marissa Nadlerin Ballads of Living And Dying ja sen jälkeen ilmestyneet Nadler-levyt olivat sellaisia tajunnanlaajentajia, ettei toista. Kukaan muu ei voi laulaa ...love again, there is a fire... ja kuulostaa samalla tavalla proosalliselta kuin Nadler. Meni hetki, ennen kuin uskalsin tarttua uuteen levyyn. Nadlerilla on sielun pohjamutia kourivan tarinankertojan hypnoottinen ääni ja velhon kyky kirjoittaa kappaleita. July on juovuttava, eskapistinen ja poeettinen albumi. Sen melankoliassa on arvaamattomia pohjavirtoja. Tällä levyllä tosin ei ole aivan yhtä fantastisia kappaleita kuin aikaisemmilla. Nadler on parhaimmillaan, kun hän kertoo hieman vanhanaikaisia, kohtalokkaita tarinoita (Lily, Henry And The Willow Tree) tai sovittaa kappaleensa runoihin (esim. Hay Tanatos Muertos Pablo Nerudalta). Biisivalinta: Dead City Emily
Kommentit
Lähetä kommentti