torstai 3. tammikuuta 2013

Lukuhuiput 2012: romaanit

Listauksen aika.

Lukuvuoteni 2012 näytti tältä, pääpiirteissään: Löysin Haruki Murakamin ja ihastuin.  Luin lukemattomat Leena Krohnini ja päätin, että Krohn on tämä ja ainakin pari muuta läheistä galaksia  mukaan lukien maailmankaikkeuden toiseksi paras kirjailija. Ostin ison määrän Kindle-kirjoja, jotka ovat yhä lukematta. Sorruin pariin luokattoman huonoon teokseen, joiden nimet jätän mainitsematta. Kadehdin muutaman kotimaisen runoilijan taitoja elättelemättä toiveita, että minusta joskus tulisi puoliksikaan tai edes sinne päin yhtä hyvä. Pelastin uusiseelantilaisesta hostellista Piin elämän, Ishmaelin ja Molokain. En  lukenut Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. En lukenut yhtään Kalle Päätaloa, mikä tekee minusta isäni mielestä yhä ehkä sivistymättömän. Tunsin järjetöntä epätoivoa siitä, että elämä on liian lyhyt kaikkien hyvien kirjojen lukemiseen, ja noin yleensä ottaen kaikkeen muuhunkin.

Jep.

Luin viime vuonna jonkin verran enemmän tietokirjallisuutta kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ollut tarkoituksellista. Sanotaan sekin, että listallani ei ole kovin montaa tajunnan räjäyttänyttä romaania. Viiden kärki oli helppo valita, kymmenen olisi tuottanut tuskaa.

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos.

Tämä teos pääsi yllättämään puskan takaa. Tunnelma kolahti, ja tarinakin.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala.

Kieli häikäisee. Pienoisromaani tihkuu julmanhienoa lyriikkaa.

3. Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi.


Tämänkin teoksen kierrätin mukaani uusiseelantilaisesta hostellista. Ryhdyin lukemaan sitä Australiassa pienessä Katoomban kaupungissa. Istuin hostellin sängyllä nenä kiinni kirjassa. Vastapäisen punkan nuori mies vilkaisi kirjan kantta ja alkoi intoilla. Tyyppi paljastui Murakami-faniksi ja Kafka rannalla hänen suosikikseen. Yksissä tuumin ylistimme Murakamin ylivertaista ja ihailtavaa omituisuutta ja kirjojensa häröjä juonenkäänteitä.


4. Haruki Murakami: Norwegian Wood. Tammi.

Teemestarin kirjan ohella toinen romaani, jossa erityisesti tunnelma teki vaikutuksen. Supervangitseva teos.

5. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala.


Ei kai miehen ja kanin odysseiasta voi saada muuta kuin viihdyttävän tragikoomisen teoksen?


Jos kuutossija jaettaisiin, se kuuluisi Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:lle. Niin, ja jos vielä seiskasija, niin mainitsisin Olli Jalosen Karatollan. Listallehan kuuluvat automaattisesti myös 2012 lukemani Leena Krohnit, Pereat Mundus ja Unelmakuolema, mutta en viitsi niitä erikseen listata.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti