Luin ehkä valtaosan v. 2012 ilmestyneistä runokokoelmista lukuunottamatta Poesian teoksia. Ne uutuudet odottavat vielä pöydällä. Lisäksi tuli luettua jotain vanhempia kokoelmia.
Kolmen kärki on tässä:
1. Harri Nordell: Sanaliekki äänettömyydessä. Valitut runot 1980-2006. Wsoy.
Olen fanittanut Harri Nordellin runoja viitisentoista vuotta lujasti ja enemmän kuin mitään koskaan ehkä Gösta Ågrenia lukuun ottamatta. Nordellin tekstejä lukiessa menee melkein aina jalat alta. Jokainen runo on monumentti, hullunintensiivinen voiman ja intuition liitto. Minuun tällainen tajunnan alkemia uppoaa kuin häkä.
Valittujen runojen kokoelmassa on muuten erinomaiset jälkisanat. Suosittelen aloittamaan niistä, jos lukee Nordellia ensimmäistä kertaa. Roine avaa oivaltavasti Nordellin runomaailmaa. Myös Parnasson kritiikin kirjoittaja on oivaltanut, mistä on kyse. "Järisyttävä merkkipaalu suomalaisen nykyrunon kaanonissa."
Ja vielä kuvaus Nordellin tyylistä, josta "on karsittu pois verbit, ajatusliikahdukset, assosiaatiot, mielikuvat, lyyrinen tunnelmointi, pinnallinen sävykkyys, metaforiset rönsyt ja keskeislyyrinen kokijahahmo. Jäljelle on jäänyt vain raaka ja jyrkkäkontrastinen sanakonstellaatio."
Kyllä, kyllä...
Tämä hahmo, rajalla
jossa kuvat palavat
Käsivarret tuhkaa, pilvi hartioilla
Tule, kieletön
Valonputoamisrotkossa
silmä,
vastasyntynyt.
***
Mikä se oli
Niin kuin äärimmäistä olisi kutsuttu
Se näkyi
Kuin verentahrima kivikämmenellä
joka sulkeutui.
***
2. Aki Salmela: Vanitas. Tammi.
Tämä on kovin kielifilosofinen teos, mutta onnistuneesti sellainen. Ja puhuuhan Salmela myös kuolemasta. Ja rakkaudestakin, niin kuin sekin jotain merkitsisi. I gently rise and softly call.
Kun tapahtumat lopulta lähtevät liikkelle, ne ovat kuin maata
kohti putoava valtava lasimalja, jonka sisällä kultakala ui viileän
rauhallisesti ympyräänsä. Kuullaan surullinen, kostea räjähdys. Se
on lopun alku, mutta alku edes jollekin. Niin kuin laskuvarjohyp-
pääjä, mies vapaassa pudotuksessa, tajuaa ettei varjo aukea ja tuntee
äkkiä syvää tyytyväisyyttä --
3. Miki Liukkonen: Elisabet. Wsoy.
Jos jotain runoja voi kutsua karismaattisiksi niin näitä. Kokoelman runoissa ei ole merkkejäkään ilmaisun tai ajattelun jähmeydestä ja maneereista. Liukkosen tekstit ovat yllätyksellisiä, nokkelia, arkisia ja filosofisia yhtäaikaa. Ihastuisin ehkä Liukkoseen persoonanakin, jos hänet tapaisin.
Kolmen kärki on tässä:
1. Harri Nordell: Sanaliekki äänettömyydessä. Valitut runot 1980-2006. Wsoy.
Olen fanittanut Harri Nordellin runoja viitisentoista vuotta lujasti ja enemmän kuin mitään koskaan ehkä Gösta Ågrenia lukuun ottamatta. Nordellin tekstejä lukiessa menee melkein aina jalat alta. Jokainen runo on monumentti, hullunintensiivinen voiman ja intuition liitto. Minuun tällainen tajunnan alkemia uppoaa kuin häkä.
Valittujen runojen kokoelmassa on muuten erinomaiset jälkisanat. Suosittelen aloittamaan niistä, jos lukee Nordellia ensimmäistä kertaa. Roine avaa oivaltavasti Nordellin runomaailmaa. Myös Parnasson kritiikin kirjoittaja on oivaltanut, mistä on kyse. "Järisyttävä merkkipaalu suomalaisen nykyrunon kaanonissa."
Ja vielä kuvaus Nordellin tyylistä, josta "on karsittu pois verbit, ajatusliikahdukset, assosiaatiot, mielikuvat, lyyrinen tunnelmointi, pinnallinen sävykkyys, metaforiset rönsyt ja keskeislyyrinen kokijahahmo. Jäljelle on jäänyt vain raaka ja jyrkkäkontrastinen sanakonstellaatio."
Kyllä, kyllä...
Tämä hahmo, rajalla
jossa kuvat palavat
Käsivarret tuhkaa, pilvi hartioilla
Tule, kieletön
Valonputoamisrotkossa
silmä,
vastasyntynyt.
***
Mikä se oli
Niin kuin äärimmäistä olisi kutsuttu
Se näkyi
Kuin verentahrima kivikämmenellä
joka sulkeutui.
***
2. Aki Salmela: Vanitas. Tammi.
Tämä on kovin kielifilosofinen teos, mutta onnistuneesti sellainen. Ja puhuuhan Salmela myös kuolemasta. Ja rakkaudestakin, niin kuin sekin jotain merkitsisi. I gently rise and softly call.
Kun tapahtumat lopulta lähtevät liikkelle, ne ovat kuin maata
kohti putoava valtava lasimalja, jonka sisällä kultakala ui viileän
rauhallisesti ympyräänsä. Kuullaan surullinen, kostea räjähdys. Se
on lopun alku, mutta alku edes jollekin. Niin kuin laskuvarjohyp-
pääjä, mies vapaassa pudotuksessa, tajuaa ettei varjo aukea ja tuntee
äkkiä syvää tyytyväisyyttä --
3. Miki Liukkonen: Elisabet. Wsoy.
Jos jotain runoja voi kutsua karismaattisiksi niin näitä. Kokoelman runoissa ei ole merkkejäkään ilmaisun tai ajattelun jähmeydestä ja maneereista. Liukkosen tekstit ovat yllätyksellisiä, nokkelia, arkisia ja filosofisia yhtäaikaa. Ihastuisin ehkä Liukkoseen persoonanakin, jos hänet tapaisin.
Kommentit
Lähetä kommentti